Eliza tarttui siihen vapisevin käsin. Hän tunsi käsialan, hän tunsi sinetin. Se oli hänen isältään. Tohtori taas ojensi kirjeensä Zofija rouvalle. Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Alla ei ollut nimeä. Se sisälsi ainoastaan sanat: "Santarmit voivat minä hetkenä hyvänsä olla teillä".
Zofija kävi kalpeaksi kuin vaate, kauhu painoi leimansa hänen kasvoihinsa.
— Jesus Maria! sai hän kuiskatuksi.
Sitte kokosi hän järkensä ja alkoi ryhtyä valmistuksiin odotettujen vastaanottamiseksi. Luultavasti tekisivät he täällä kotitarkastuksen. Eliza sai unohtaa kirjeensä ja olla apuna. Mutta mistä päästä he alkaisivat, mikä oli talossa vaarallisinta? Mikä hävitettäisiin ensin? Zofija väänsi ovet lukkoon, astui kirjakaapin luo ja avasi sen. Sitte hän kiiruhti piironkinsa laatikkoa avaamaan, meni taas takaisin kaapille ja alkoi sieltä etsiä. Pian oli hänen käsissään pieni kirjaläjä.
— Nuo ovat poltettavat! sanoi hän hätäisesti. — Ne ovat liettuankielisiä kirjoja. Eliza, katsokaa ulos ikkunasta, näkyykö mitään?
— Ei mitään.
Uuniin sytytettiin tuli. Sinne heitettiin vanhoja kirjeitä ja kellastuneita papereja. Zofija oli ne pelastanut edellisistä kotitarkastuksista. Nyt antoi hän niiden mennä. Hän oli polvillaan laatikkonsa edessä, tuli loimotti huoneen valkeilla seinillä, punersi Zofijan kasvot ja valaisi tohtorin taipuneen vartalon, kun hän astui ohitse. Hän käveli pitkin askelin edestakaisin salin päästä ruokasalin päähän. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, hiukset roikkuivat poskille.
— Eliza, kuiskasi Zofija, — ottakaa tämä käärö, siinä ovat miesvainajani kirjeet, en raaski niitä polttaa enkä tahdo että niitä tutkitaan, piiloittakaa ne jonnekin, vaikka rannalle. Eihän mitään näy maantiellä?
Eliza kiirehti pois ja tohtori sulki oven hänen jälkeensä. Hetkisen vielä lisäsi Zofija sytykettä uuniin. Sitte lankesivat hiiltyneet paperit tuhaksi.
— Missä minun musta nahkalaukkuni on? kysyi tohtori äkkiä. — Se täytyy panna tallelle. Jollen minä palaisi, niin lähettäkää se ystävilleni, te tiedätte kyllä minne.