— Kyllä, kyllä. Mutta se on Elizalla.
Heidän piti odottaa Elizaa, joka oli mennyt rantaan. Jokainen hetki venyi kiusallisen pitkäksi. Vihdoin hän tuli. Laukku käärittiin vaatteeseen ja kätkettiin puutarhaan, perunamaahan. Ja niin oli kaikki valmista. Puuhaa oli kestänyt ehkä viisitoista minuuttia. Piti vain saada talon mieliala rauhaisan näköiseksi, jottei mikään herättäisi epäluuloa.
Tohtori ja Eliza kävelivät puutarhassa. Taivas oli pilvessä, puissa pihisi salaperäisesti niinkuin rajuilman edellä. Kukkalatvat loistivat kirjavina. Liljat vain olivat varisseet. Niiden lehvät lepäsivät lumena nurmikossa. Latvassa oli vielä pari kukkaa. Ne tuoksuivat vienosti.
— Mitä kirjoittaa kreivi, isänne? kysyi tohtori.
— Hän on sairaana ja pyytää minua luokseen.
— Onko hän maalla?
— On. Syntymäkodissani, jonka te hyvin tunnette.
Tuntui olevan niin paljon, paljon sanottavaa. Jälestäpäin he muistaisivat että siitäkin ja siitäkin olisi pitänyt puhua. Mutta kumpikin antoi nyt kalliitten viimeisten hetkien kulua lausumatta mitään. He vain katselivat toisiinsa. Äkkiä tohtori seisahtui liljalavan eteen ja loi Elizaan pitkän katseen.
— Sanokaa se, pyysi Eliza.
Hän ymmärsi että tohtori aikoi jotakin sanoa.