— Tahdotteko jatkaa elämäntehtävääni?
— Minä!… Voi jospa vain voisin!
— Te voitte. Tulette isänne vanhalle maatilalle Liettuassa. Ruvetkaa rakastamaan kansaa, joka teitä siellä ympäröi. Saatte nähdä että se työ tyydyttää.
Elizasta tuntui helpolta ja suloiselta tehdä tuo lupaus. Mutta kun hän sitte näki tohtorin kasvot ikäänkuin kirkastuneina seuraavan jotakin kaukaista, kaukaista, valtasi tuska hänen rintansa ja kyyneleettömänä hän vaipui nurmikolle. Hän kadottaisi hänet, hän ei häntä koskaan saisi nähdä…!
Zofija rouva oli sillaikaa kyökissä. Oli tuotu marjoja kaupaksi.
Hän läksi ruokasalista noutamaan rahaa ja vilkasi ulos ikkunasta.
Silloin näki hän kaksi miestä sini- ja punakirjavissa puvuissa juosten
likenevän taloa.
Siinä he olivat, santarmit! Ilmoittaisiko hän heistä jo Elizalle ja tohtorille, jotka istuivat puutarhassa? Siihen ei enään ollut aikaa. Kalpeana hän hoippui ulos. Portti narisi. Läähättäen miehet seisahtuivat hänen eteensä. Ylpeällä ryhdillä kohtasi hän heidät ja kysyi lyhyesti:
— Mitä herrat etsivät?
— Meillä on käsky tulla vangitsemaan tohtori Petras Budrista, joka oleskelee teidän talossanne.
— Odottakaa tässä.
Hetken kuluttua hän tohtorin ja Elizan seurassa tuli takaisin. Santarmit uudistivat vangitsemiskäskynsä. Hänen piti seurata heitä voitin [meidän nimismiestä vastaava virkamies] asunnolle, jossa santarmipäällikkö odotti. Valmistusajan tuli olla lyhyimmän mahdollisen. Mitä hän oli tehnyt? Minne hän vietäisiin? Koska hän pääsisi vapaaksi? Sitä he eivät tietäneet; heille oli vain annettu vangitsemiskäsky.