Eliza käski äänensä koko mahdilla ja polki jalkaansa maahan, mutta santarmi nauroi hänelle vastaukseksi. Hän nieli kiukkunsa ja ravistaen hiukset kasvoiltaan hän pistävällä ivalla jatkoi:
— Vai niin, et tottele! No tiedänpä mikä sinun tapaisillesi herroille kelpaa — — se on… kulta!
Hampaittensa välitse hän sihisten päästi viimeisen sanan, ja asetti suuren kultaisen rintaneulan santarmin eteen.
— Sinä saat tämän, jos viet sanan päälliköllesi. Se on kultaa ja kivet ovat jalokiviä. Sinä saat sen, mutta mene paikalla.
Mies ojensi kättänsä ottamaan neulaa. Hän alkoi ymmärtää ja nähtävästi heltyä. Mutta samassa tarttui joku takaapäin Elizan olkapäihin. Se oli Zofija rouva.
— Tulkaa pois rakkaani, kuiskasi hän, — me vain pahennamme hänen tilaansa, jos täällä viivymme. Tuo ei auta. Minä tunnen santarmit.
Hän ei ollut päässyt kyökkiin. Santarmi oli sielläkin ollut vartioimassa. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin. Molemmat naiset astuivat kotiin päin. Välistä voihkasi Eliza tuskallisesti kuin lapsi joka näkee pahaa unta.
— Enkö minä saa häntä koskaan nähdä? sanoi hän itsekseen ikäänkuin omia ajatuksiaan selvittääkseen.
— Ehkä joskus, vastasi Zofija, — jos hän elää siksi kuin päästävät hänet vapaaksi, mutta siitä ei tiedä koska se tapahtuu.
— Mutta mitä hän on tehnyt? Hänhän oli viaton? Tämä on mahdotonta! He eivät voi häntä viedä. He tutkivat asian tuolla ja hän tulee kotiin jo täksi yöksi!