— Te olette puolalainen nainen, sanoi Zofija rouva, — ettekä tätä ymmärrä!
Eliza kääntyi äkkiä ympäri. Valo voitin asunnon ikkunasta näkyi vielä.
Kuului ääniä ja rattaitten räminää. He tekevät lähtöä, he tulevat ehkä
tästä ohitse! Naiset seisoivat henkeä pidätellen. Sataa tuhutti hiljaa.
Ukkonen jylisi etäällä. Oli pilkkosen pimeä.
— Olkaamme ääneti, kuiskasi Zofija, — hän kärsisi kaksin kerroin, jos tietäisi meidän olevan täällä.
He seisahtuivat tiepuoleen aitaa vastaan. Ei kuulunut mitään pitkään aikaan.
Nyt he tekevät valmistuksiaan, herrat pukevat ylleen. He eivät aavista mitä on tekeillä. Kun he ovat päässeet siihen, missä vainion aita alkaa, keskellä pilkkosta pimeää pysähtyvät äkkiä hevoset. Hän, Eliza, on karannut esiin piilostaan, tarttunut hevosten suupieliin. Hän käy käsiksi miehiin, hän… hän… keksii viimeisessä hädässä jonkun keinon. Hänen täytyy keksiä. Taivaan kaikki Pyhät auttakoot! Eliza järjesti hiuksensa ja työnsi yltään huivin, joka saattoi olla hänen tiellään. Jo erottautui ääniä, piiska läiskähti, rattaat läksivät liikkeelle.
— Nyt, huokasi Zofija rouva — he hänet vievät, rattaat etenevät, he menevät toista tietä.
Toista tietä! Elizalta tukahtui henki, ikäänkuin kova koura lakkautti sydämmen liikunnan. Hän lankesi suin päin maahan. Hetken kuluttua tunsi hän Zofijan hellän äänen kutsuvan kotiin. He menisivät pelastamaan laukkua, hänen laukkuaan jonka olivat puutarhaan kätkeneet, kastumasta. Toisiinsa nojauneena he läksivät ja olivat tuskin päässeet katon alle, kun rajuilma oli valloillaan. Tuuli ravisti metsää, talon perustukset tuntuivat huojuvan, ukkosen jyrinä helistytti ikkunoita, salamat valaisivat yön pimeyden häikäisevän valoisaksi.
Ruokasalin pöytä seisoi vielä katettuna. Piika oli lisännyt hiiliä teekeittiöön, se kiehua porotti kodikkaasti. Tuossa oli koskemattomana ja jäähtyneenä teelasi, jonka Zofija oli kaatanut häntä varten. Kissanpojat olivat nukkuneet sohvalle, emäkissa liikkui levottomana lattialla ja naukui kun ukkonen jyrisi. Eliza istuutui sohvalle ja otti syliinsä harmaan pikku kissan. Hänen mieleensä muistui kuinka se aamulla oli leikitellyt hiiren kanssa. He olivat seisoneet ja katselleet. Aivan samalla tavalla piteli kova kohtalo nyt häntä. Hän istuu rattailla santarmien välissä, salama valaisee hänen kalpeita, sisäänpainuneita poskiaan…
Salin pöydällä tapasi Eliza hänen veitsensä ja muutamia revittyjä paperiliuskoja. Hän ei saanut niitä sommitelluksi yhteen, vaikka koetti, niistä sai vain yksityisiä sanoja… Sohvan alla oli puun oksa, jolla hän oli leikittänyt kissoja. Eliza otti sen käteensä… Tohtorin kamarin ovi oli auki, siellä oli kaikki tavallisessa järjestyksessään, viulu pöydällä, paperit ja kynät… Kolkko tyhjyys kirkui vastaan kaikkialta, muistot saivat sydämmen vuotamaan verta joka askeleelta… Tuontuostakin sanoi Zofija rouva, jotakin hiljaisella äänellä ja siunaili salamoiden iskiessä.
Äkkiä kuului kova koputus ikkunaan. Naiset säpsähtivät ja molempien mielessä välähti omituinen toivon tunne. Mutta se oli vain Jadviga, joka pyrki sisään. Hänen vaatteensa ja hiuksensa olivat läpimärät ja nyyhkien hän heittäytyi Zofija rouvan kaulaan. Sitte hän meni Elizan luo, joka äänettömänä, kyynelittä istui ruokasalin sohvalla. Jadviga lankesi polvilleen hänen eteensä ja painaen huuliaan hänen kädelleen lausui vähä väliä: