— Oi, suokaa minulle anteeksi!
Eliza ei ensin häntä huomannut. Vasta vähitellen hän heräsi kuin unesta kuuntelemaan Jadvigan tunnustusta. Hän oli ollut hänelle mustasukkainen, hän oli häntä vihannut, panetellut… Tyttö väänteli omantunnontuskissa ja surussa. Eliza sulki hänet syliinsä ja nojaten päätään hänen rinnalleen, puhkesi hän hurjasti itkemään.
— Te annatte minulle anteeksi? rukoili Jadviga.
— Ei, lapsi, ei ole minulla mitään anteeksi annettavaa. Molemmat olemme rakastaneet…
Jadviga suuteli hänen kättänsä ja läksi. Läpi rajuilman ja yön kiirehti hän kotiin. Zofija saattoi hänet puutarhan aitaan asti. Kun hän palasi sisään, oli Eliza lähtenyt levolle. Zofija istuutui hänen vuoteensa laidalle.
— Älkää itkekö rakkaani, lohdutteli Zofija. — Aatteet vaativat uhrinsa. Hän ei ole elänyt turhaan. Hän kaatuu kuin urho taistelutantereelle.
— Jospa hän kaatuisi, jospa kuolisi! sanoi Eliza hiljaa. — Antaisin hänet mielelläni kuolemalle. Mutta minä kurja, julma, vasta polvillani rukoilin hänelle elämää.
— Me emme usein tiedä mitä teemme… Antakoon Jeesus Kristus anteeksi!
— On niin kamalaa ajatella että hän on raakojen ihmisten käsissä, heidän mielivallassaan, hän jonka sielu on hieno ja arka kuin liljan kukka… Jumalani, Jumalani älä kuule sitä rukousta, jonka sinulta vasta rukoilin, vaan ota hänen henkensä luoksesi…
Hän asetti kapeitten sormiensa päät vastatusten rinnalleen ja rukoili kauvan ja kiihkeästi. Zofija oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä. He eivät enään pyytäneet hänelle elämää eikä kuolemaa, he rukoilivat vain Jumalan johtoa…