* * * * *
Parin päivän perästä läksi Eliza isänsä luo täyttämään rakkaansa elämäntyötä. Zofija jäi yksinäisyyteensä.
Muutamia päiviä ennen joulua saapui heille sanoma tohtorin kuolemasta. Hän oli kuollut vankilassa, ennenkuin tutkintoa oli pidetty tai tuomiota langetettu.
Vieraalla virralla.
Vene liikkuu hiljaa alas virtaa, airot lepäävät, soutajat vaikenevat. Kuuman päivän ilta on raikas, veden pinnalla vaippuu sumu ja kuu nousee taivaalle suurena, värittömänä, kukkivien tuomien takaa.
Professori itse pitää perää, soutua hoitaa Mihail Mihailovitsch, muut istumme kukin tuhdallamme työttöminä. Tuontuostakin laulaa Julia Ivanovna vienoa kansanlaulua, sillä välin puhelemme Moskovan tukahduttavasta kuumasta, jota koetamme unohtaa. Pukuja on päästetty hiukan huolimattomiksi, naiset ovat irroittaneet palmikkonsa; joku viheltelee, joku huudahtaa ärsytelläkseen kaikua. Jokainen nauttii vapaudesta, ensimmäisestä kesäpäivästä maalla.
Minullahan on kirje taskussa, kirje Suomesta, kotoa, pikku siskolta, jonka posti vasta toi. Otan sen esille ja luen salavihkaa alun:
"On yö, mutta en voi mennä levolle, sillä on niin kaunista. Järvi on tyynenä, peilikirkkaana, ikkuna on auki, satakielet laulavat. Äkkiä kuulen jonkun kävelevän. Se on Anni, joka nyt vasta tulee kotiin. Nähdessään minut ikkunassa, tulee hän luokseni ja ojentaa minulle kukkivan tuomenoksan…"
Enempää en ehdi lukea, sillä nimeäni lausutaan ja minulta kysytään jotakin. Kätken kirjeen taskuuni odottamaan yksinäistä hetkeä.
Toisella rannalla on mäki, puuton, kivetön. Laudan päällä onkii paljasjalkainen poika, joka välillä sylkee onkimatoonsa tehdäkseen sitä maukkaammaksi. Liikahtamatta hän tuijottaa oman kuvansa punaiseen paitaan, rikkinäisiin housuihin, pitkiin sääriinsä, jotka kertautuvat veden tyynessä. Mäkeä ylös kävelee venäläisen papin pitkään, mustaan huokkaan puettu mies. Hänen tukkansa on litistetty lasten käsien kaulailuun, sillä sylissään hän kantaa lasta, joka hellästi painaa poskensa hänen poskeensa. Kylällä haukkuu koira. Puutarhojen takaa näkyvät rakennusten katot ja kirkon risti. Kun veneranta katoo näkyvistä, vaikenevat vähitellen sen asukkaitten äänetkin. Kosteutta lankee janoovalle maalle ja hämärää lehdoille, joita aurinko on polttanut.