Vesi on syvää ja tyyntä kuin syksyisen jään pinta. Metsässä liikkuu omituinen suhina kuin satakielten hyppimisestä oksalta oksalle. Ne laulavat vihellellen, viserrellen, raksutellen. Tuomen oksat retkottavat yli veden pinnan ja satelevat kukkiensa lunta virran mukaan. Mieleeni tulevat kansanlaulun sanat:
Tuomi on virran rannalla, jonka juurella minä istuin.
Ja minä hyräilen sitä hiljaa itsekseni, uudestaan ja uudestaan. Eteeni nousee koti sydänmaalla, jonka mökit nyt ovat uneen vaipuneet. Tyynenä siellä lepää järvi, sumu vaippuu kytömailla, aitan syrjällä seisoo tuomi. Ja tyttö, joka ei ole saanut unta heinävuoteellaan aitassa, astuu ulos tuomen juurelle ja taitellen oksaa puusta hyräilee sitä samaa nuottia:
Tuomi on virran rannalla, jonka juurella minä istuin.
Hameen alta näkyy päivettynyt jalka, paita on karkeana kaulalla, tukka on valkea ja silmät siniset. Minä hänet hyvin tunnen, hän on Anni, lapsinahan olemme leikkineet yhdessä. Minun tekee niin mieli mennä hänen luoksensa, tarttua hänen käteensä niinkuin ennen. Että juostaisiin kilpaa järvelle, otettaisiin venhe ja lähdettäisiin tuonne saarelle…
— Nuori Suometar, nuori suomalainen rouva, mikä teidän on? Joko olette meihin kyllästynyt? Joko on ikävä?
Heidän kaikkien katseet ovat minuun käännetyt. Olen venheessä vetten päällä, mutta kanssani ei ole Anni, lapsuuden ystävä; eikä saari tuolla ole kotosaareni. Professori heittää sikaarinsa veteen ja tarttuu huolestuneesti käteeni koettaakseen onko minun kylmä, Julia Ivanovna lakkaa polttamasta paperossiaan, silittää otsaani ja suutelee poskeani. Ja minä hymyilen heille ja vakuutan että olen ihan terve, että vain tulin muistaneeksi kotimaatani.
Olen sinä hetkenä enemmän yksin kuin milloinkaan ennen. Mieleen hiipii kipeys, sydäntä alkaa särkeä, rintaa kuorii sanomaton kaiho. Olen niin köyhä, niin alastoin, kun ei maakaan allani ole omani!
Se tunne tulee niin suurena että minä nöyrtyneenä, lamautuneena vaivun läjään. Sydän lyö, posket hehkuvat, hengitys on tukahduttamaisillaan. Tahtoisin ojentautua pystyyn seisomaan, antaa rinnan laajeta, koko henkeni voimalla tavotella ajatuksiini kaihoni määrää: Suomea. Mikään ei mua pitele. Poissa olen, kaukana täältä, siellä missä nyt on kevään yö ja kalpeina lepäävät järvet. Koivu on siellä sisareni, petäjä veljeni, jokainen kivi ystäväni, mättäät, nurmet uskottujani. Syliini minä suljen kukkivat maani, kuiskaan niille miten niitä rakastan, huuleni painan multaa hyväilemään, polvillani kiitän siitä, että Suomen omistan.
On jo pimeä kun veneen kokka kolahtaa kotilaituriin. Nurmi on kosteaa, kilpaa juostaan ylös mäkeä professorin huvilalle. Samovaari kiehua porisee katetulla pöydällä. Rouvan tuolinkarmille on heitetty kauniisti ommeltu pyyhinliina. Nälkäisten innolla asetutaan pöytään. Ja minä sotken tuota vierasta kieltä, ja leikin ja nauran.