Mutta kun kaikki ovat menneet levolle ja minä olen saanut kirjeeni luetuksi, hiivin ulos pimeään. On kuin kaikki olisi ijäiseen uneen langennutta ja minä ainoana elollisena olentona seisoisin avaruuden rannalla. Ja siellä minulle selviää mitä tämä kaikki on. Mieli tyyntyy ja rinta täyttyy riemulla.
Tämähän on se josta monasti pelkäsin ettei sitä mulla olisi, tunne isänmaasta. Edessäni on valmiiksi viitattu tie, suuri elintehtävä.
Nuoruuteni — kaiken, kaiken mitä minulla on, sen annan sinulle Suomi, ihana kotini! Ota minut kokonaan. En sirpaletta voimistani jaa muualle, jotten olisi sinulle uskotoin, äiti, sinä jonka metsien huminassa kasvoin. Pieni on voimani, vähäiset varani, mutta ota vastaan ne! — Ja sinä taivasten Herra, ota minusta pois pahuus, sillä synnyinmaani hyväksi sinä panit minut elämään. Synnyinmaani köyhä minut tarvitsee.
Olen painanut kädet rinnalle ja tuijotan eteeni kuolleeseen maisemaan, jota kuu valaisee. Minua palelee, palelee sieluun saakka. Kuusi, johon nojaan, ei kysy kyyneleitäni.
Mutta siellä on nyt valoisa kevätyö. Koivun nuput ovat hiirenkorvalla… Miten sitä rakastan, sitä valoa, sitä kevätyötä, sitä koivua siellä!
Nyt vasta sen tunnen. Tänneköhän kauvas minun täytyikin tulla jotta oppisin sen tuntemaan?
Moskovassa keväällä 1894.
Koketti.
I.
Pitkin askelin, syrjään vilkaisematta ja välinpitämättömien näköisinä astuivat Erkki Berg ja Akseli Latvala tyttökoulun sivutse. Suuri joukko tyttöjä siinä käveli odottamassa että ovet avattaisiin. Akseli sai yhtämittaa nostaa lakkiaan, mutta Erkki ei kuin ulkomuodolta tuntenut ketään koko joukosta.