— Mutta täytyy sinun toki myöntää, että Anna on kaunis, sanoi Akseli
Erkille jatkoksi heidän keskustelulleen.
— Kaunis — niin, kauneus on häälyvä käsite. Se on aivan maun asia. Minä puolestani en ihaile sellaista kauneutta kuin Annan, hänessä on liian paljon teeskentelyä, hän on täydellinen koketti.
Erkki tulistui puhumaan kuin loukatun totuuden puolesta. Akseli nauroi. Samasta asiasta he olivat puhuneet monet monituiset kerrat. Erkkihän ei tuntenut Annaa. Anna ei ollut koketti, se oli kaikki luontoa hänessä. Kateelliset tytöt olivat hänelle keksineet sen nimen siksi, että pojat hakkasivat häntä enemmän kuin heitä. Kukaan toinen ei saattanut olla niin iloinen kuin Anna, niin veitikkamainen ja vallaton, niin luonnollinen.
— Sen sinä vielä itse myönnät, kun sinut tutustutan häneen, vakuutti
Akseli.
No niin, Erkki vain hymyili. Ja oikein häntä nauratti, kun Akseli johtui uskomaan hänelle syviä salaisuuksia suhteestaan Annaan. He olivat miltei kihloissa. Yhtenä iltana — oli kaunein kuutamo ja huurteiset puut — he tulivat luistinradalta ja astelivat haaveillen toistensa rinnalla. Anna tuontuostakin naurahti tavalliseen tapaansa. Hänen kotiportillaan he seisahtuivat ääneti katsomaan tähtitaivasta. Silloin Akseli ojensi hänelle kirjeen, jota hän monta päivää oli kantanut povitaskussaan. Se sisälsi hänen rakkautensa tunnustuksen.
— Älä nyt sentään levittele tuota juttua kenellekään, lisäsi Akseli lopetettuaan.
Erkki tietysti lupasi. Mutta oli hän sanomaisillaan, että Annan serkku Lauri Vaurio hänelle oli uskonut melkein samallaisen jutun itsestään ja Annasta. Mutta hänkin oli kieltänyt sitä levittelemästä ja Erkki pysyi luottamukselle uskollisena. Mutta hänen päähänsä välähti samassa tuuma: pienen kepposen hän panisi toimeen rakastuneille tovereilleen. Sieti heille hiukan nauraa.
Kertomuksen muodossa, tosin hiukan muutettuna, luettiin heidän sieluntilansa jo seuraavana lauvantaina konventin sanomalehdestä. Se herätti toiselta puolen suurta riemastusta, toiselta puolen suuttumusta. Asianomaiset, sekä Vaurio että Latvala epäilivät paikalla Erkkiä ja ottivat vuorotellen hänet kanssaan kahdenkesken, vaatien tilinteolle.
Omituista muutoin, että Anna Vaurio siitä lähtien sangen usein sattui Erkki Bergin tielle. He kohtasivat toisensa kadulla, porraskäytävissä, puistoissa, milloin missäkin. Alussa oli uhka ja ilkku Annan suupielissä, hän katsoi Erkkiin suoraan ja terävästi ja hänen kauniit silmänsä näyttivät iskevän tulta. Päästyään hänen ohitsensa, Erkki tavallisesti purskahti nauruun. Mutta vähitellen lauhtuivat Annan kasvonpiirteet ja pää alaspainettuna, kärsivän näköisenä, hän vältti Erkkiä niin paljon kuin suinkin. Erkki taas oli utelias näkemään miten tyttö sitte muuttuisi kun tuo suruisan nöyryyden aikakausi olisi ohitse. Sentähden hän rupesi etsimään tilaisuutta päästä hänen seuraansa.
Eräänä päivänä kun Erkki ja Akseli olivat kävelyllä, tapasivat he Annan niinikään kävelemässä erään toverinsa kanssa. Silloin Akseli heidät esitti toisilleen ja jättäytyen jälellepäin Annan toverin kanssa, hän antoi heille tilaisuuden selvittää välinsä. Mutta eihän heidän puhelustaan tahtonut tulla mitään. Toinen teki kysymyksen, johon toinen lyhyesti vastasi ja sitte syntyi hiljaisuus. Ilta oli tyyni. Auringon laskettua oli maa vetäytynyt jäähän. Ei vielä ollut rataskeli, mutta reki kulki vaivaloisesti niitä likaisia lumijätteitä myöten, joita oli katukäytävien syrjillä. Taivas oli kirkas ja siellä täällä tuikki tähti.