Äkkiä Anna seisahtui ja nyökäyttäen päätään katumyymälää kohti, hän teroitti katseensa ja korvansa. Hän seisoi hiukan kumartuneena, huulet auki, poskilla puna ja silmät rävähtämättöminä.
Katumyymälä oli matala, puoleksi maanalainen puoti, jonka seinillä riippui teurastettuja lihoja ja pöydillä lepäsi rasvaa ja ihraa. Jostakin sisähuoneesta kuului iloinen harmonikan sävel ja hyllyltä näkyi kipsinen rintakuva Runebergista. Katossa paloi käryävä lamppu.
— Runebergin kuva tuossa ympäristössä! huudahtivat Erkki ja Anna kuin yhdestä suusta. He purskahtivat kaikki nauruun. Ja äkkiä katosi heidän väliltään kankeus. Anna ja Erkki juttelivat kuin vanhat tutut. Molemmat he pitivät runoudesta ja ihailivat Runebergiä. Akselin alkoi jo käydä kateeksi, hän yritteli yhtyä heidän puheisiinsa, mutta sai niin hajamielisiä vastauksia, että hän heistä erosi saattamaan kotiin Annan toveria. Mutta sitte hän paikalla riensi loitolta katselemaan Annan porttia kohti. Siellä hän, Anna, seisoi Erkin kanssa pitkässä puhelussa ja tutunomaisesti he vihdoin sanoivat jäähyväiset toisilleen.
Hän oli tehnyt Erkkiin mitä parhaimman vaikutuksen. Hän oli pirteä tyttö ja hänen käytöksensä oli luonnollista. Erkki muisteli häntä ensin usein, miten hän käveli, miten hän nauroi. Mutta sitte he eivät tavanneet toisiaan pitkiin aikoihin ja hän oli jo haihtumaisillaan Erkin mielestä, kun hän eräänä päivänä äkkiä pujahti häntä vastaan kadunkulmassa.
— Minä inhoon tuota tyttöä, sanoi hän ja pusersi pienet kätensä nyrkeiksi.
— Ketä tyttöä? kysyi Erkki hämmästyneenä.
— Te ette enään voi häntä nähdä. Enkä minä tiedä hänen nimeänsä. Mutta tässä kulmassa me jo vuosikausia olemme kohdanneet toisemme. Hän mahtaa asua jossakin täällä. Me käymme molemmat koulua — tietysti eri koulua, hän ruotsalaista. Me aina katselemme toisiamme…
Annan silmät kääntyivät ylpeästi siihen suuntaan, johon tyttö oli kadonnut ja hänen äänensä oli uhkaava.
— No? kysyi Erkki.
— Siinä ei olekkaan muuta kuin että katselemme toisiimme. Hänen katsettaan minä en kärsi, en! Jos te tietäisitte — näin, näin hän kävellä luhnailee — Anna näytti hänen käyntiänsä. — Hän varmaankin koettaa olla niin keijukaisen kaltainen kuin mahdollista, sillä hän on kaunis muutoinkin: helakka, hieno iho, ruskeat kauniit silmät, tukka kihara, musta, hänessä on kaikki kaunista, mutta hän on ihan kuin pikku sisareni nukki, kiharat kiemurtelevat alas poskille ja kaulalle… Ja hän se vasta on koketti!