Anna oli käynyt kiivaasti ja puhunut kiivaasti. Hänen viimeisissä sanoissaan oli katkeruutta ja niitä lausuessaan hän käänsi kasvonsa Erkkiin ikäänkuin hyvitystä vaatien. Mutta Erkki ei sitä nähnyt.
— Kas etten minä ole häntä huomannut. Teidän pitää joskus näyttää hänet minulle. Minä tulen sitte auttamaan teitä, tarkoitan, että yhdessä häntä katselemme.
— Se on hyvä… Hänellä onkin aina poikakomppaniia kintereillään.
— No onpa niitä teilläkin, ehätti Erkki hymyillen väliin.
— Minulla? voi teitä! Anna ravisti päätänsä ja hymyili ikäänkuin hyväilystä, mutta totistui äkkiä ja huokasi: — kalliistipa minä olen saanut pienet valloitukseni maksaa. Teidän luokkalaisennekin kaikki ovat minua siitä pilkkaamassa ja konventinne sanomalehti…
Erkki punastui. Tyttö oli tietysti kuullut kaikki serkultaan.
— Onhan siinä joskus ollut pientä pilaa, sanoi Erkki — mutta ne jotka ovat sen kirjoittaneet, eivät ole teitä tunteneet.
— Niin, sanoi Anna katkerasti ja nyökäytti päätään.
He kävelivät sitte ääneti. Erkin rupesi tulemaan sääli.
— Kun te nyt tulette kotiin, jatkoi Anna — niin istutte kai kirjoittamaan minusta sanomalehtiartikkelia… Katsokaa, minä tiedän kaikki. Lauri on kertonut.