— Mutta enhän teitä ollenkaan tuntenut, puolustihe Erkki.
— Ja olitte sittenkin valmis solvaamaan nuorta tyttöä. Minä joka inhoon kaikkia koketteja, niinkuin nyt itse näitte.
— Mutta suokaa anteeksi, enhän teitä — —
— Joko te nyt sitte myönnätte, etten minä ole koketti?
— Jo. Täydellisesti.
— No sitte minä suon teille anteeksi. Mutta tiedättekö, alussa minä vihasin teitä, olisin voinut vaikka teitä lyödä… Sitte kun minä näin, miten hyvältä te näytitte, niin vihani lauhtui, tuli teitä sääli, että olitte tuominnut ihan tuntematonta…
— Kiitos siitä! — Erkin ääni oli lämpöinen — olemmehan nyt selvillä, olemmehan ystäviä?
Anna loi häneen veitikkamaisen katseen. Hän ojensi jo kätensä, mutta ei heti antanut sitä Erkille.
— Uskaltaakohan teihin luottaa…?
— Voi, neiti Anna…!