— No, olkoon menneeksi.
He paiskasivat kättä. Anna oli oikeastaan ostamassa itselleen keväthattua ja Erkki meni hänen mukaansa puotiin. He ostivat sellaisen, josta Erkki piti ja tinkivät yhdessä siihen valkoisen sulan. Ja heti sen tehtyään he erosivat. Anna ei antanut Erkin tulla saattamaan itseään kotiinkaan. Täytyi muka olla järkevä ja ahkera. Anna oli viimeisellä luokalla ja Erkki tulisi vuoden päästä ylioppilaaksi. Johan he olivat vanhoja ihmisiä!
Illalla istui Erkki kirjojensa ääressä, pää käden varassa ja silmäili taivasta. Pilvet olivat terävinä kielekkeinä, kaistaleina, jotka muuttivat muotojaan ja ennustivat myrskyä. Tyyntä oli vielä Erkin rinnassa, mutta hän tunsi siinä myrskyn enteet. Naapuritalon puitten oksien välitse pilkahti tähti, savukiemura nousi suorana ilmaan, kaikki oli niin omituisen kaunista, kaikki tuntui hyväilevän mieltä. Hänessä liikkui selittämätön tunne. Oli kuin valkoinen siipipari, hellä ja hentoinen kuin naisen käsi olisi liidellyt hänen ohitsensa, sulkainsa untuvilla hivellen hänen poskeaan… Äkkiä näkyi ikäänkuin kuva, mutta se haihtui samassa, eikä hän saanut selville mitä se oli. Ilmalinnoja, tuulentupia, tulevaisuuden unelmia! Ensi kevännä hän tulee ylioppilaaksi. On edessä suuri, suuri maailma…
Erkki heittäysi lukuihinsa eikä tavannut Annaa moneen päivään. Mutta Vaurio ja Latvala rupesivat tekemään hänelle kiusaa. He kävivät yhtaikaa hänen kimppuunsa, kyselivät ja koettivat solmia häntä sanoihinsa.
— Olit oikeassa kun sanoit Annaa koketiksi. Nyt olemme mekin saaneet sen selville. Hän on oikkuja ja vehkeitä täynnä.
Erkki oli jo, päästäkseen heistä, myöntämäisillään, että niin se on. Mutta tietysti Anna serkkunsa kautta saisi tietää kaikki; eikä hän sitä tahtonut, sillä olihan hän sopinut Annan kanssa, että he olisivat ystävät.
— Kyllä se sentään on enemmän luontoa kuin luulette, sanoi Erkki. —
Niinhän minäkin ennen luulin, mutta sitte kun tutustuin…
— Se on jo saanut sinutkin pauloihinsa, nauroivat pojat ylenkatseellisesti. — Onnittelemme sinua itkuihin ja hammasten kiristykseen!
Eivätkä he huolineet Erkin puolustuksista. Vaurio hankki jo toisen tytön hakattavakseen, mutta Akseli retkieli pitkiä matkoja tavatakseen Annaa ja kärsivänä, onnettomasti rakastuneena hän milloin koetti pehmittää tyttöä maailmaa halveksivalla synkkyydellä, milloin hän sydämmellisesti pyysi häntä muistamaan sitä yhtäkin kuutamoista iltaa. Anna valitti kerran Erkille, että hän oli hänestä ihan pääsemättömissä, hän ei voinut kärsiä tuota ruikutusta, jospa Akseli olisi tietänyt miten inhoittavalta mies näytti kun hän noin valitti!
Kadulla kävellessään he siitä puhuivat. Äkkiä joku takaapäin tullen tervehti heitä ja astui ohitse. Se oli Akseli. Hän loi heihin pitkän, uhkaavan silmäyksen ja hänen huulensa värähtivät ilkeästi.