— Aih! huudahti Anna ja kalpeni. — Voi minua, kuinka puhuinkin niin ääneen! Hän tietysti kuuli kaikki.
Erkki koetti häntä lohduttaa, saattoi hänet hänen asunnolleen ja palasi sitte kotiin. Hänen huoneessaan, hänen pöytänsä ääressä istui Akseli, edessään Annan nimikirjoitus Erkin syntymäpäiväkirjassa. Hänen kasvonsa olivat kuin ukkospilvi, sieramet laajenivat raskaasta hengityksestä, ja silmistä säihkyi viha. Hän ei vastannut Erkin tervehdykseen, eikä antanut hänelle kättään.
— Te olette minut surkeasti pettäneet, alkoi hän vihdoin — sinä ja Anna yhdessä, sinäkin, jota minä pidin ystävänä. Kavaltajia te olette molemmat, minä teitä syvästi halveksin…
— Kuule, lopeta nyt, niin minä selitän…
— Sinä olet minulta vienyt Annan, Anna rakasti minua.
— Että sinä surkeilla kasvoillasi ja jankutuksillasi olet kyllästyttänyt hänet, sitä hän tänään valitti. Ihan sattumalta hän tuli siitä puhuneeksi, älä nyt suutu. Minä en ole tahtonut sinua pettää ja emmehän me niin usein ole olleet yhdessä Annan kanssa.
— Hän on jo ehtinyt kehua sinun kauneuttasi ja ritarillisuuttasi koko kaupungille, minä olen ihan kunnoton, roisto Annan silmissä ja se on sinun ansiosi.
— Se on valhe!
— Ja häntä minä vihaan yhtä paljon kuin olen rakastanut. Maailmassa ei ole käärmettä sellaista kuin hän, kukaan ei niin tiedä kiemurrella, kierrellä, kietoutua ja myrkyttää niinkuin hän — — —
— Tämä menee liian pitkälle, voit jo lopettaa, muutoin suutun tästä minäkin — — —