He päättivät, että huomenna päivällisen aikaan mentäisiin puistoon sopimaan paikasta ja valitsemaan aseet. Asia päättyisi "duelliin".
Erkki kiirehti vielä samana iltana lainakirjastoon pyytämään jotakin kirjaa, jossa kaksintaistelua kuvattiin, sillä hänen käsityksensä siinä suhteessa olivat vähän hämärät.
Kun Erkki aamulla tuli kouluun, näki hän Vaurion ja Akselin salaperäisessä keskustelussa. Akseli oli tavallista kalpeampi, he eivät Erkin kanssa tervehtineet eivätkä vaihtaneet yhtään sanaa. Sattumalta Erkki ehti nähdä, että Akseli ojensi Annan serkulle hienokoteloisen kirjeen, jonka päällekirjoitus oli vapisevan käden työtä. Iltapäivällä, sovittuun aikaan, marssivat molemmat riitaiset sivukatuja kohti, mennäkseen ulkopuolelle kaupunkia.
Ilma oli niin keväinen, kadut jo kuivat, nurmikot vihriällä laiholla, aurinko likeni laskuaan, lauvantai-iltaa pyhittämään sunnuntaiksi soivat kirkonkellot ja ihmisiä oli kävelyllä. Erkki astui eteensä tuijottaen, katselematta vastaantulijoita, totisena ja synkkänä, Akseli vilkaisi rauhattomasti ympärilleen, puna ja kalpeus vaihtelivat hänen poskillaan.
— Kuule, onko se todellakin niin, sanoi Akseli vihdoin, — että toisen meistä täytyy kuolla, näin ihan terveeltään, juuri kun kevät koittaa? Se on minusta niin omituista.
— Tietysti. Itsehän te niin olette tahtonut.
Puistossa lauloivat linnut, puut olivat hiirenkorvalla ja tuoksut leijailivat ilmassa kuin henget. Erkki esitteli että mentäisiin puhelemaan yksinäiselle penkille syrjemmällä.
— Kuule, mutta eikö sitä millään voisi estää, että meidän pitää toisemme tappaa? Me tulisimme jo vuoden perästä ylioppilaiksi.
— Luuletko sinä että tässä lasketaan leikkiä? Tämä on totisesti totta. Olisit silloin peruuttanut sanasi, mutta sinä et tahtonut ja nyt se on myöhäistä.
Erkki oli päättänyt teititellä Akselia, mutta hän unohti sen kiukuissaan. Hänen äänensä oli synkkä ja käheä. Se vaikutti Akseliin kuin kuoleman koura.