— Berg, Latvala, hoooi! kuului äkkiä huuto heidän takaansa. —
Pysähtykää, odottakaa!
Pojat kääntyivät hämmästyneinä. Vaurio siellä juosta pyyhälti. Hiestyneenä, hengästyksissä hän heidät saavutti. Hetken kuluttua tuli näkyviin Anna.
— Mitä sinä meistä tahdot? sanoi Erkki synkästi. — Meillä ei nyt ole aikaa.
— Jumalan kiitos että teidät tapasimme!
Se oli Anna. Hän ojensi molemmat kätensä, toisen Erkille, toisen Akselille. Askeli sattui saamaan vasemman ja tunsi itsensä jo onnelliseksi, kun Anna monien aikojen perästä niin ystävällisesti häntä lähestyi. Tuskan väreet olivat tytön äänessä, posket hehkuivat, tukkasuortuvia riippui hartioilla ja silmät rukoilivat.
— Minä pyydän teitä niin hartaasti, suokaa anteeksi, olen ollut paha sinulle Akseli, ja te herra Berg, suokaa anteeksi — —! Tulin niin onnettomaksi, kun kuulin — — — Se olisi ollut hirveää — — —
Häntä pöyristytti ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kauhealta näyltä.
Akseli yhäkin piteli hänen kättänsä. Mutta Erkki seisoi synkkänä.
— Neiti, älkää meitä keskeyttäkö. Meidän täytyy mennä.
— Te ette saa, voi minä rukoilen, tulkaa pois, unohtakaa, tulkaa ystäviksi… Minun syyni on kaikki — — —!
Annan ääni oli itkevän herkkä. Liikuteltuna ja ihastuneena Akseli häntä katseli.