— Te ette tiedä mitä sanoja olemme langettaneet toisillemme, niitä ei voi pestä pois kuin verellä.
— Verellä! kirkasi Anna ja purskahti itkuun. — Mitä minä teen, minä onneton?
Hän lankesi maahan ja otti Erkin molemmat kädet.
— Sopikaa, tulkaa ystäviksi, minun tähteni! — Siitä hän rukoilevasti katseli ylös. — Erkki pyyhki toisella kädellä otsaansa, huokasi syvästi ja sanoi sitte:
— No minä suostun teidän tähtenne!
— Minä taas olen kauvan sitä tahtonut! iloitsi Akseli.
Annan kasvot vetäysivät valoisaan hymyyn, liikutuksissaan hellänä, kauniimpana kuin koskaan ennen hän ojensi heille kätensä ja lausui hiljaa:
— Voi kiitos!
Vähän aikaa he kävelivät ääneti.
— Nyt mennään juomaan limonaadia ja syömään torttuja, esitti Vaurio.
— Minä tarjoon.