He istuutuivat penkille vesimyymälän vieressä. Anna oli Akselin ja
Erkin välissä. Vaurio läksi tekemään tilausta.
— Pois kaikki vanhat vihat, sanoi hän sitte nostaessaan limonaadilasia!
Heidän lasinsa kilahtivat vastatusten ja samassa he kaikki purskahtivat nauruun.
II.
Oli kulunut vuosi, oli kevät. Akseli oli jo aikoja sitte luovuttanut Annan Erkille. Annan poissaollessa koko vuoden oli hän hakannut toista, se toinen oli ollut kiinnittämässä kukkia hänen rintaansa, kun hän astui ulos puodista, josta valkoinen ylioppilaslakki oli ostettu päähän. Erkkikin olisi saattanut saada kukkia, mutta hän ei niistä huolinut, kun ei voinut niitä vastaanottaa Annan kädestä. Hänelle ei kevät vielä ollut koittanut, häntä ei ylioppilasarvo elähyttänyt koko voimallaan, ennenkuin Anna hymyllään oli sulattanut talven hänen rinnastaan ja hyväksymisellään vihkinyt hänen valkoisen lakkinsa. Äärettömästi hän kaihosi Annaa, niin että välistä tahtoi ääneen kirkaista.
Oli hän miltei varma Annan rakkaudesta… Tuontuostakin oli hän saanut häneltä terveisiä hänen nuorempien veljiensä kautta, jotka nyt vuorostaan olivat koulussa, ja pari kertaa oli Anna kirjoittanut hänelle ystävällisen vastauksen hänen kirjeisiinsä. Annan kirjeet olivat aina alkaneet: "Herra Erkki Berg!" tai vaan: "Herra Erkki!" Ei: "Hyvä herra Erkki!" Erkki oli siitä onnellinen, sillä olisihan se rakastavalle ollut liian vähän. Rakas-sanaa taas ei tietysti sopinut käyttää.
Onneksi sattui Erkin kaukaisia sukulaisia asumaan Annan kotipuolella. Hän ei heitä ensinkään tuntenut, mutta sopihan heihin tutustua. Ja matkalla kävi poikkeaminen Annan kotiin.
Kuinka hurjasti sydän sykki, kun hän viimeisessä kestikievarissa pesihe matkapölyistä ja sitte kysyi tietä Rauhalaan. Ja kun hän ajoi pitkän puukäytävän halki, johon talo jo näkyi, tuntui onni niin tukahduttavan suurelta, että hän hyppäsi alas polkupyörältään ja kävellen astui lopputien.
Rakennus oli vanha, suurten koivujen varjostama, takaa pilkoitti järvi. Piha oli herttaisena nurmikkona. Portailla istui nuori tyttö painuneena ompelutyöhönsä. Erkin kasvoille lensi puna, hän yskähti, nosti lakkiaan.
— Herra Berg! Todellako? Kuinka hauska. Nyt minä ymmärrän mitä se käki merkitsi. Tervetuloa — ja onnea! Kuinka se on kaunis!