Anna jäi hetkeksi ihaelemaan Erkin lakkia. Erkki ei saanut sanaa suustaan. Hän vain katseli häntä. Yhäkin kauniimmaksi hän oli käynyt, hän oli kasvanut ja vartalo oli kehittynyt. Hänessä oli jotakin totisempaa, naisellisempaa kuin ennen ja hän punastui Erkin katsetta.
— Tervetuloa vieläkin! jatkoi hän. — Käykää sisään, olkaa hyvä.
Otetaan polkupyörä tänne etehiseen. Äiti, täällä on eräs tuttavani
Helsingistä, herra Berg. Ratto, Ratto, pois nyt jo!
Viimeiset sanat tarkoittivat koiraa, joka riemuisalla hypyllä ja haukunnalla otti vastaan vierasta. Pian kokoontui portaille koko perhe, isä, äiti, veljet ja pikkusiskot. He tunsivat kyllä herra Bergin nimeltä, sillä olihan Annalla hänen valokuvansa ja kun, Annan ollessa puuhaamassa teetä, rouva Vaurio ja Erkki keskustelivat, kävi selville, että he olivat kaukaista sukuakin. Sentähden he kohtelivat Erkkiä kuin vanhaa tuttua ja pyysivät häntä viipymään luonaan kumminkin muutamia päiviä.
Mutta Anna, entinen iloinen Anna, mihin hän oli kadonnut? Vakavana, totisena hän järjesteli kodissaan ja varoitti pikkusiskoja. Ja kun hän välistä hymyili, teki hän sen niin arvokkaasti. Miten hän oli voinutkin niin muuttua? Erkki tunsi äkkiä olevansa hänestä hyvin kaukana. Tuli hänen kasvoihinsa johonkin määrään entinen ilme kun tuli puheeksi pikku siskon nukki, jonka tämä oli kantanut Erkin syliin. Se oli punaposkinen, tummatukkainen kaunotar ja miltei liikutetuin mielin Erkki otti sen käsiinsä.
— Tämäkö se on, joka oli tuon teidän entisen ystävättärenne näköinen?
Anna nauroi.
— Se, se juuri. Siitä syystä se onkin ollut minun erityisen hoitoni alaisena. Muutoin ei se ikinä enään eläisi. Eikö totta, tuollaisia ihmisiä löytyy?
Illallisen jälkeen he kahden läksivät kävelemään; Anna oli paljain päin, kevyt huivi olkapäillä. Hän kääntyi tallin ohitse kulkiessa, rengin puoleen kysymään jotakin, piioille, jotka lypsivät lehmiä oli hänellä myöskin sanottavaa ja vasta kun tultiin puukäytävään, hyvän matkan päähän, rupesi hän pitämään huolta Erkistä.
— Tiedättekö, tänään kun täällä kuljin, lensi käki pääni päällitse ja minä toivotin — että te tulisitte meille käymään. Ajatelkaa kuinka omituista!
— Todellako! Te toivotitte minua, te ilostuitte tulostani?