— Tietysti. Onhan täällä jokseenkin yksinäistä ja varsinkin on hauska tavata teitä kouluajan tuttavia.
Hän tuli jo taas sellaiseksi, jommoisena Erkki oli häntä niin rakastanut. Erkin kurkkuun nousivat sanat, hän olisi tahtonut kertoa, miten hän oli kaivannut ja odottanut.
— Kuinka tuo lakki on kaunis. Kai on ihmeen suloista kun nyt olette valmis ja kai teillä on ollut paljon pelkoa ja paljon jännitystä ja paljon työtä — — —?
— On! sanoi Erkki innostuneena.
Nyt vasta oli hänellä kevät, nyt vasta, kun hän, Anna siitä puhui, tunsi hän valkoisesta lakistaan ääretöntä riemua, nyt tuli työstä palkka ja hän käveli tuota tietä, jota Anna oli polkenut lapsesta asti, hengitti hänen kotimetsänsä ilmaa kruunatun sankarin tunteilla.
Anna otti hänen lakkinsa käteensä, katseli sitä joka haaralta, silitti sinistä vuoria ja antoi sen sitte pois.
— Kertokaa jotakin Helsingistä. Mitä niille entisille "ritareille" kuuluu?
Ja Erkki kertoi. Mutta sitte hän tahtoi kuulla jotakin Annasta.
Mitä hänestä sitte oli kertomista! Hiljaisesti aika kului, päivät olivat aina toistensa kaltaiset. Alussa oli ollut Helsinkiä ikävä, sitte hän oli tottunut ja nyt hän viihtyi oikein hyvin, kävi paraikaa rippikoulua, juhannuksena pääsivät jo ripille.
Rippikoulua! Se siis oli syynä hänen tavattomaan vakavuuteensa, olisipa tehnyt mieli hänet näyttää Akselille ja Laurille. Ne eivät olisi tunteneet.