He olivat kotimatkalla kirkonkylästä, jossa oli ollut kutsut. Päivä oli kirkas ja kylmä, puut raskaina huurteesta, nojasivat maahan saakka. Hankien vaipassa lepäsi koko järvi, niemet, saaret. Ja kaikki välkkyi ja kimalteli. Erkki tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua. Annakin vaikeni ikäänkuin odotuksessa.
— Kun minä katselen tuota valkoista, joka hohtaa, jota reunustaa tuo vihriä huurteinen metsä, niin mieleeni johtuu, en oikein tiedä miksi, morsian, jonka kulmilla myrtti painaa.
Anna puhui hitaasti, hiljaa. Erkki nieli jokaisen sanan.
— Myrtti painaa? kysyi hän kiihkeästi.
— Niin, painaa, sillä morsian ei rakasta sitä sulhasta, jolle hän vannoo kuuluvansa.
— Mistä se tuli mieleesi?
— En tiedä. Katsellessani tuota metsää ja lunta. Ja kerran olen ollut sellaisissa häissä.
Ei kuulunut pitkiin aikoihin muuta kuin reen anturoiden alla lumen narina ja kulkuset. Erkkiä raateli omituinen epäilys. Sen olivat synnyttäneet Annan viimeiset käsittämättömät sanat. Hänen täytyi saada selvyys. Ja hän kääntyi tytön puoleen, katsoi häntä silmiin ja kuiskasi, että hän häntä rakastaa.
Anna hengitti syvältä ja sulki silmänsä. Erkki meni kuin tainnoksiin.
— Lausu että sinäkin rakastat minua, kuiskasi hän vihdoin.