— En voi! Minä sinusta pidän paljon, mutta en rakasta.
Erkki hurjistui, ei ollut mahdollista, ettei hän rakastaisi, hän, jonka kuvaa hän oli uskollisesti kantanut povessaan vuosia — —!
— Sekö olisi uneni loppu, onneni loppu! Rakastatko sinä sitte toista?
— En.
— Mutta ehkä sentään —? Se on kamalaa, kamalaa, minä en voi elää sitä päivää, jolloin toinen sinut saa omakseen. Jos sinä tietäisit miten olen sinua ajatellut, kaihonnut näinä vuosina, siitä illasta asti siellä puistossa — —! Ja jos sinä käsittäisit miten on katkeraa olla tässä rinnallasi, kun tiedän etten sinua koskaan saa — — —!
Erkki purskahti itkuun. Anna oli saanut hänestä sen vaikutuksen, ettei hän osaa itkeä. Hänen tuli äärettömästi sääli.
— Erkki raukka! Kuinka se minuun koskee, sanoi hän pehmeästi ja ojensi peitteen alta hänelle kätensä.
— Mutta ehkä sinä voisit oppia rakastamaan minua! Minä teen mitä tahansa, mitä sinä vain tahdot, ei ole niin suurta maalia, etten sitä saavuttaisi, kun lupaat tulla omakseni.
— En, en, en voi sinua ikinä rakastaa muuta kuin ystävänä, veljenä.
Erkin hampaat kalahtivat vastatusten. Sitte ei taas kuulunut muuta kuin lumen narina ja kulkuset. Päivä oli vajonnut ruskoihin, etelässä välkkyi suuri tähti. Anna viittasi siihen: