Ilta oli tyyni ja lämmin. Upeista nupuista varisi vesihelmiä, metsäpurot lirisivät, linnut lauloivat.
Äänettöminä astelivat Loviisa ja Kalle, toisella sormus kädessä, toisella takki käsivarrella.
— Luuletko, että se tyttö tekee eron? Eiköhän hirvitä rupeaminen varkaan vaimoksi?
— Hyvätpä nuo näkyivät olleen keskenään vieläkin. Sellaiset ovat meidän aikamme nuoret. Valhetta ja varkautta eihän sitä pidetä syntinä eikä häpeänä.
Sitte he kävelivät äänettöminä kotiin asti.
— Koska sinä menet noutamaan loppuja tavaroita? kysyi kotiveräjällä
Loviisa.
Kalle ei heti vastannut, vaan ripusti ensin takin aittaan.
— Jätetään sinne koko tavarat. Ei sieltä mitään saa kuitenkaan. Köyhemmät ne ovat meitä! Minun on tuomio, sanoo Herra. Jumala heitä auttakoon.
Ja siihen se asia päättyikin.
Onnemme saari.