Kapeitten vesien keskeltä kohoaa saari satojen muitten joukosta. Rannat ovat korkeat ja vesi alla äkkijyrkkää, niemen kärjessä on kiviraunioon pystytettynä valkoinen merimerkki. Nuoren metsän halki johtaa polku huoneille.
Mikä ääretön tunne on sulanut tuon saaren muistoon, mikä sanaton tuoksu seuraa sen lehtoja! Sitä ajatellessa on kuin katselisin keväistä metsätähteä tai eläisin elokuun kuutamo-yössä tai suutelisin rakastettuni lämmintä kättä. Siellähän me vietimme avioliittomme ensi ajan, me kahden, eikä kenkään ympäristössä meitä tuntenut.
Rakennus on punaiseksi maalattu valkoisine ikkunapielineen, pieni porstua, pieni kyökki, pieni kamari ja ikkunoista ihanin näköala joka taholle. Ympärillä kasvaa ehyt-tuohisia, solakoita koivuja, seinuksella on apilaspelto, sitte kanervikko, josta nousee saraista nurmitynkää ja helpeisiä heiniä. Maailmalta kuuluu laitumella käyvän karjan kello, vastaisella rannalla olevan torpanväen puhe ja ulapalla soutavien airohankojen narina; saaremme ääniä on vain lehtien rapina, aaltojen loiske ja minun lauluni.
Niin kirkas, ihana kuin elämän ensimmäinen aamu, oli aamu siellä, kun avojaloin, paitahihasillani astuin maailmaan: veden tyynessä päilyi taivas ja kalliorannat koivuineen, kaste kiilsi lehdillä ja heinässä ja aurinko lämmitti kuin äidin syleily! Juoksin rantaan, heitin vaatteet kivelle, astuin järveen omaa kuvaani vastaan ja pulskauduin, yön lämmin vielä jäsenissä, viileään veteen korkean kaislikon suojaan. Vastaisella rannalla kuului vaimo pesuja sotkevan. Ja minä uin pois kaiken unisuuden, epämääräisyyden, tunsin ihmeellisesti norjuutuvani kuin olisin kylpenyt ijäisen nuoruuden lähteessä.
Hän vielä nukkuu, kun palajan, ja herää suudelmastani, joka on viileä kuin vedenneidon.
— Sinun täytyy jo herätä, et usko miten on kaunista, vesi ihan tyyni, merimerkki päilyy, kalat hyppivät. Joudu uimaan, sillaikaa keitän minä kahvia!
Ihan minun täytyy nauraa hänen unisuuttaan. Ja mennessään hän yhä hieroo silmiään.
Mikä runous noissa pienissä, jokapäiväisissä askareissa, kun ne kuuluvat yhteiseen kotiimme! Ja me jaamme ne kaikki. Hän hakkaa puut ja noutaa maidon torpasta, minä saatan hänet kanoottiin ja olen taas häntä vastaan ottamassa, hän ei tule toimeen ilman minua. Minä keitän ruuan ja hän istuu kyökissä ja lukee minulle ääneen. Tai istuu hän viereisessä huoneessa kirjojen keskelle painuneena kirjoittamaan. Tai hän on nukkunut nurmikkoon, minä saatan nähdä hänen tumman tukkansa, jota loppumattomasti tahtoisin silittää, huulillani koskettaa.
Usein, kun päivä on kuuma ja koko luomakunta näyttää olevan nääntymäisillään janoon, työnnämme veneen vesille. Ruokaa, kirjoja, uimalakana on mukana, majamme ovi lukossa ja me retkeilemme kauvas, sihisten kohisten pakenee vesi kokkamme tieltä ja vasta lahden pohjukassa me pysähdymme. Ranta siellä on hienointa hiekkaa ja metsä seisoo varjoavana kuusikkona, josta pihka tuoksuu…
Mutta tavallisesti olemme iltapäivällä laivasillalla ottamassa vastaan postia ja kuulemassa uutisia maailmalta. Kun käännymme kotiin päin, on jo tyyntynyt. Hän soutaa ja minä pidän perää. Pisarat vilisevät hiljaa alas airon lehdiltä, koko maa kertautuu veden kuvastimeen ja taivas kaartuu syvänä yläpuolella. Salmen toisella rannalla on harmaa nuottatalas ja toisella merimerkki. Siitä alkaa näkyä saaremme kallioranta ja rakennuksen ikkunapielet. On jo yö, kun käymme ylös polkua. Kanerva on nupussa, kasteisessa heinässä hyppivät sammakot. Sisällä on kaikki hiljaa, hiljaa, ääneti valmistan vuoteet, äänetönnä hän tulee vesisankoineen lähteeltä, emme lausu sanaakaan. Koko taivas on ruskopilvissä, hohteessa vedet saarineen, salmineen, kuin pyhä uhrilehto on salaperäisenä koivikon siimes, ja heikko ääni vaippuu veden pintaa pitkin ja yli heinikon latvojen, niinkuin sumuharsot kahiseisivat. Minä istuudun kivelle suorimaan hiuksiani, ja niitä kosketellessa heläjää ihmeellisesti kuin kanteleen kaukainen kaiku.