— Sinä ihana impeni, joko mennään levolle! kuiskaa hän hiljaa vieressäni…
* * * * *
On taaskin ilta.
Istumme penkillä mökkimme edessä. On mustana metsä, mustana taivas ja punertavina kiitävät pilvet, vaikkei tuulta tunnu. Vesi värisee kuin pelosta, mustana sekin, metsässä käy rauhaton kahina, puissa hiipivä hiljaisuus, niinkuin aavistettaisiin jotakin. Kaukaa kuuluu jylhä, hiljainen ääni ja taivaan pohjalle piirtyy häikäisevä, katkottu viiva. Se on kuin leikillä tehty ennustamaan, valmistamaan, karkaisemaan mieliä. On poissa kaikki elämä, pelkäävät eivät edes uskalla läähättää. Äkkiä nousee tuuli järven takaa ja hengittää syvästi yli maitten. Se nostaa kaikki tajuntaan ja herättää kuin kirkonkello. Puut taipuvat maahan saakka, heinät aaltoilevat, vesi nousee kuohuksi, mustuu. Hetkessä ratkee rikki pilven reuna ja silmiä sokaiseva valo välähtää. Me istumme rinnatusten toisiimme liittyneinä. Kunhan avautuisi tuo kirkas ranta, tuo mahtava ovi ja ottaisi meidät sisäpuolelle! Nuorina, onnemme huipulta, molemmat yhtaikaa!
* * * * *
Se oli se aika, eikä se koskaan palaja.
Mutta kaiken rientäessä eteenpäin ja entisyyden kalvetessa, seuraa tuo avioliittomme ensi aikojen onnen saari niinkuin ukkoispilvi vastatuuleen. Ja yksinäisyyden hetkinä, hiljaisuuden hyväillessä nousevat eteeni mielalat niiltä ajoilta. On silloin kuin katselisin keväistä kukkaa tai suutelisin rakkaani lämmintä kättä, tai haihtuisin kanervaksi kuutamo-yössä, kasvamaan kalliorannalle, jonka niemen kärjessä on valkoinen merimerkki.
Mäkelän Kallen morsiamet.
Mäkelä oli vain torppa Sillantaustan kartanon alueella, mutta sen väki oli varakasta. Mäkelässä ruokittiin kahdeksan lypsävää lehmää ja kaksi hevosta sekä pidettiin runsaasti työväkeä. Itse perheeseen ei kuulunut kuin isäntä, emäntä ja poika Kalle. Torppa oli sydänmaalla, kirkosta kaukana, aukealla mäellä, josta näkyi kauvas, metsien, järvien, vainioiden ja kylien ylitse.
Kalle oli vanhempiensa silmäterä. Hänen ympärilleen keskittyi kaikki heidän työnsä ja huolenpitonsa. Mutta hän olikin heille syntynyt heidän elämänsä syyspuolella, silloin kun he jo luulivat olevansa tuomitut elämään kaiken ikänsä lapsettomina. Hänestä tuli mitä herttaisin lapsi, kuinka hän osasi kaulaella ja antaa suuta, laverrella ja liidellä isän sylistä äidin syliin! Kaikki vieraat, jotka Mäkelässä kävivät, ihastuivat Kalleen. Naapurin emännät kantoivat hänelle sokeripaloja ja vehnäisviipaleita ja kylän lapset häntä kohtelivat kuin kuningastaan. Kun Sillantaustan emäntä silloin tällöin kävi Mäkelässä, piteli hän pitkän aikaa Kallea polvellaan, näytti hänelle kelloaan ja nauroi hänen viisaille puheilleen. Kalle kutsui häntä Kello-tädiksi, ikävöi häntä ja kyseli häntä. Ja kun hän sitte tuli Mäkelään ja Kalle porstuassa kuuli hänen tervehtivän äitiä, niin hän paikalla tunsi hänen äänensä, heitti leikkinsä ja karkasi suinpäin häntä vastaan.