— Kello-täti, Kello-täti! riemuitsi hän lavertelevalla lapsenäänellään.
Ja emäntä otti hänet syliinsä, silitti hänen pellavaista tukkaansa ja veti esille kellonsa. Sillaikaa äiti, mielihyvän hymy kasvoilla asetti kahvipannua tulelle ja nuhteli Kallea siitä että hän piti niin isoa ääntä ja telmi tädin sylissä…
— Kasvattakaa nyt minulle tästä hyvä vävypoika, naurahti kerran
Sillantaustan emäntä.
— Voi voi mitä se emäntä puhuu! vastasi hyvillään ja hämillään Kallen äiti. — Torpan poikia nyt teidän tyttärillenne…!
— Rupeatko Kalle minulle vävyksi?
— Rupean.
Kallen äidin mieleen painui tuo lyhyt keskustelu.
Löytyi vielä toinenkin henkilö, joka kiikutellessaan poikaa polvellaan, jo uneksi hänelle morsianta. Se oli Kukkolan Santeri, joka säännöllisesti joka syksy kävi tervehtimässä Mäkeläisiä. Hänen silmänsä kääntyivät silloin aina ensinnä Kalleen.
— No jopa se poika on kasvanut! Niin aina, niin aina. Ei aikaakaan kuin minä jo saan ruveta sille puhemieheksi.
Seuraavana syksynä oli hänellä jo useita morsiamia ehdolla.