Kukkolan Santeri oli muuten kuuluisa mies. Hänen tuttavapiirinsä ei tuntenut rajoja. Mutta monet perheetpä saivatkin kiittää olemassaolostaan hänen toimeliaisuuttaan. Hän oli todellakin toimelias. Hän ei koskaan levännyt eikä koskaan väsähtänyt. Aina hän oli liikkeellä, aina hymyilivät hänen ahavoittuneet, punaset kasvonsa.
Hänellä oli erinomainen huomiokyky. Varsinkin piti hän kaikkia naimattomia silmällä ja jos joku joutui leskeksi, merkitsi hän sen heti kirjoihinsa. Ei niin, että hän olisi jotakin kirjoittanut jonnekin, sillä sitä taitoa hän ei tuntenut, vaan muistiinsa hän sen piirsi muitten lukemattomien mies- ja nais-nimien joukkoon. Ja niitä hän sitte järjesteli pareiksi, rikkaita vanhoja piikoja köyhille nuorille miehille, köyhiä nuoria tyttöjä varakkaille vanhoille pojille j.n.e., aina sen mukaan kuin hän tiesi tarpeen vaativan.
Hänellä ei ollut likeisiä sukulaisia eikä kotia, sillä hän ei pitkiä aikoja viihtynyt missään. Koko vuoden hän, kainalossaan mytty, jossa hänen juhlavaatteensa säilyivät, kierteli talosta taloon, ollen jokaisessa kunnes kyllästyi. Hän parsi nuottaa, sitoi verkkoja, teki tääppäitä, kalasteli ja metsästeli aina vuodenajan mukaan. Muihin töihin hän ei pystynytkään, sillä hän oli toissilmänen ja oikeasta kädestä puuttui kaksi sormea.
Tuttaviensa joukossa oli hänellä erityitse suosikkinsa. Ne olivat tavallisesti nuoria tyttöjä, jotka jolloinkulloin iltahetkinä olivat kallistaneet korvansa kuuntelemaan hänen leikkipuheitaan. Niille oli hän luvannut toimittaa hyvät sulhaset ja niitä hän kehui kaikille miehille. Hänen erityisessä suosiossaan oli Mäkelän väki, osaksi sentähden, että emäntä oli hänelle kaukaista sukua. Hän piti itseään miltei Kallen isoisänä.
Tavattomalla innolla oli hän seurannut pojan kehitystä. Kun nuotta oli levällään Mäkelän tuvan lattialla ja Kalle tepasteli sen ylitse, iloitsi hän hänen reippaista liikkeistään ja ylisti hänen kauneuttaan.
— Niin aina. Sinusta tulee vielä monen tytön riitapala! Mutta sen sanonkin: älä ota pahankurista. Ota se, jonka minä sinulle hankin, niin saat taatun akan. Minä tulen sitte vanhoilla päivilläni, kun en enään jaksa nuottaa parsia, teille asumaan.
— Mitä turhia se Santeri lapselle latelee, moitti äiti monasti, kun ei
Santeri väsynyt kertoelemasta juttujaan.
— Turhiako? Odottakaa nyt kunnes tuosta väsytte, eikö maistu miniää ajatella! nauroi Santeri ja vilkasi ainoalla silmällään emäntään.
— Taitaapa väsymys jo ehättää ennen kuin siitä voi olla puhettakaan. Yhtenään kivistää päätäni ja pahojen ilmojen edellä on koko ruumis kuin tulessa.
Kalle oli mahallaan nuotan päällä, käsillään hän tuherteli kohoja ja nosti tuontuostakin pyöreää päätään, jotta liinanen tukka heilui. Hänellä oli terveet, lihavaposkiset kasvot, vilkkaat silmät ja leveä suu. Santeri, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään, iski kouransa hänen niskaansa ja ravistaen häntä siinä, virkkoi: