— Mistä lapsi sitä tietäisi, tuli äiti Kallen avuksi. — Ei lapsi koskaan ole Annia nähnyt. Ja mitä tekin Santeri, vanha mies, viitsitte hullutella! Jättäkää jo juttunne!
Emäntä läksi ulos harmistuneen näköisenä. Mutta Kalle rupesi siitä lähtien utelemaan Annista. Hän tahtoi nähdä Kello-tädin Annin, hän itki ja hän pyysi. Kerran kesällä otti äiti vihdoin hänet mukaansa, hänelle tehtiin sen retken johdosta uudet saappaat ja uusi puku, jonka itse räätäli neuloi, ja iloisena, täynnä kysymyksiä ja tiedonhalua, saapui hän Sillantaustan portille, josta käytävä kukkivia syreenejä vei portaille ja johon kaikenlaisia kirjavia kukkia heloitti pihasta. Mutta samassa alkoi Sillantaustan iso koira haukkua ja Kalle pelästyi niin, että rupesi itkemään. Äidin täytyi kantaa hänet kartanolle, mutta hän ei lakannut itkemästä eikä lähtenyt äidin sylistä koko aikana, vaikka Anni ja Sillantaustan muut lapset häntä miten houkuttelivat. Ei auttanut nuhteet eikä uhkaukset. Äiti häpesi pahanpäiväisesti ja teki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan enään vie Kallea minnekkään, ei kylään, ei kirkkoon, koska hän on niin tyhmä. Senjälkeen ei poikaa muutamiin päiviin tarvinnut peloittaa muulla kuin Sillantaustan koiralla, niin hän jo lakkasi pahanteosta. Eikä Kalle edukseen esiintynyt silloinkaan kun sitte Sillantaustan emäntä tyttärineen tuli Mäkelään. Kallea ei saatu sisään heitä tervehtimään. Hän karkasi äitinsä käsistä, juoksi aidan ylitse ruispellolle, piiloutui suureen ojaan eikä totellut mitään pyyntöä tai käskyä. Turhaan emäntä uhkasi isoilla koirilla ja pedoilla.
— Minä en ymmärrä mikä siihen lapseen on tullut, huokasi emäntä vieraitten mentyä.
— Sitä on pidetty liika hempeästi. Minäpä annan sitä selkään tänään, arveli isäntä.
— Oletko hullu! Kallea selkään! Lapsihan se on vielä.
— Nuorna vitsa väännettävä. Johan se on seitsemännellä.
Kalle tuli sisään nauraen ja kurotti heti kättänsä ottamaan vehnäviipaletta pöydältä.
Isä alkoi kuulostelun. Äiti itki, mutta Kalle sai armotta selkäänsä.
Kallesta kasvoi kaunis poika, terävä ja vallaton. Tytöt alkoivat häntä ilokseen katsella ja Kukkolan Santeri esitti hänelle joka syksy uusia morsiamia.
— Mitä turhia, torui aina emäntä, — jahkahan nyt Kalle on edes rippikoulun käynyt.