Viidentoista vanhana pantiin Kalle sitte rippikouluun ja samalla kertaa sattuivat rippikouluun myöskin Eskolan Johanna ja Sillantaustan Anni. Mutta eivät he toisiaan tavanneet, sillä pojat lukivat isossa pappilassa ja tytöt kappalaisen luona.
Kotimatkalla he kerran sattumalta kohtasivat. Rippikoulu oli sillä kertaa loppunut ja renki oli lähetetty noutamaan Kallea. Heillä oli hyvä hevonen, Mäkelän kuuluisa liinaharja Pikku. Rattaat poikia täynnä he ajaa karauttivat kirkonkylän läpi ja seisahtuivat Mankosen kauppapuodille. Kalle astui siinä sisään. Kauppiaan rouva seisoi myymäpöydän takana näyttelemässä parille naiselle huiveja ja esiliinakankaita. Kalle pysähtyi ovensuuhun ja hyvän aikaa vaiettuaan, nostahti hän lakkiaan ja kysyi:
— Eikö kauppamies itse olekkaan kotona?
Sen hän teki siksi, että hänellä oli suurenlainen ostos tehtävänään ja hän tiesi että kauppias itse paremmin myöntyi tinkimiseen kuin hänen rouvansa, joka oli ahneeksi ja tarkaksi tunnettu.
— On, vastasi rouva, mutta hän on levolla, hän kun ei ole tänään ollut oikein terve.
Kalle vaikeni ja loi silmänsä kattoon, jossa nahkahihnoja, piiskoja, lakkeja, kahvipannuja ja muuta kamaa riippui. Hän jäi tarkastamaan hevosvaljaita. Tytöt myymäpöydän ääressä kuiskailivat keskenään, epävarmoina siitä mikä oli kauneinta. He olivat molemmat suuriin huiveihin käärityt ja helmat olivat rypistyneet.
— No tulkaa nyt tekin, nuori mies, sanomaan, eikö tämä liina ole korea, kehoitti rouva Mankonen.
Kalle kävi kiinni villavan liinan punaiseen kulmaan, tytöt käänsivät häntä kohti hymyilevät, nuoret kasvot ja samassa tunsi hän heidät. He olivat Sillantaustan ja Eskolan tyttäret. Pistettiin kättä ja tehtiin kaupat. Kalle ei tällä kertaa ostanut kuin karamellejä, päätti jättää valjaat siksi kunnes kauppamies itse paranisi. Karamellit pyysi hän saada kahteen eri paperiin.
— Ehkä mennäänkin yksissä, esittelivät tytöt, — koska meillä on sama matka, niin on rattosampi. Jos vain saatte Pikun pidellyksi kunnes haemme hevosemme kestikievarista!
Oli lauvantai. Hämärsi jo, vaikka päivä tuskin oli yli puolen. Viikkokausia oli satanut, maat olivat kuin hajoutumaisillaan, tiet paksuna liejuna, johon rattaat vajosivat akseliaan myöten. Ojissa seisoi vettä laidan tasalla, suot olivat järvinä ja mäkiä alas vieri vesi virtoina. Ja yhä satoi lakkaamatta. Metsä oli alastoin, mättäillä välkkyivät toisiinsa liimautuneina keltaiset lehdet ja pihlajamarjat upeilivat komeina terttuina. Tytöt ajoivat edellä Sillantaustan hevosella. Sitä ohjasi Sillantaustan piika, istuen voipytyllä rattaitten pohjalla. Ikäänkuin vahingossa kääntyi Eskolan tytär välistä ja vilkasi taakseen. Anni ei koko matkalla ollut näyttänyt kasvojaan.