Kalle jutteli rengin kanssa kotinsa kuulumisia. Kukkolan Santeri oli paraikaa Mäkelässä. Emäntä oli ollut kipeänä. Sillantaustan isäntä oli pari kertaa juomapäissään lyönyt vaimoansa. Eskolaan oli syntynyt poika.
— Vai on se Sillantaustan isäntä niin heittäytynyt viinaan.
— On se. Jos vaan näin jatkuu, niin ei sitä Sillantausta kauvankaan pysy nykyisillä haltioillaan.
Ylämäen tullessa nousi Kalle alas rattailta ja meni tyttöjen luo. Taisi tietää Anni raukka miten kotona viime aikoina oli eletty, koska oli niin totisena.
— Mitäs tänne kuuluu? kysyi Kalle.
— Ei mitään liikoja, vastasi Johanna — palelee vaan pahasti.
— Jos kävelisitte lämpimäksenne, esitteli Kalle.
Mutta tytöt pelkäsivät taas jalkojensa kastuvan. Kalle ojensi heille kummallekin karamellikäärön, meni sitte takaisin rattailleen ja niin jatkui matkaa kunnes Sillantaustaan ja Eskolaan vievässä tiehaarassa tuli ero.
Nytpä ilostuisi Santeri, kun saisi kuulla, että he olivat matkustaneet yhdessä. Kallesta tuntui äkkiä siltä että jompikumpi noista molemmista tytöistä hänen on naitava, jos hän joskus nai. Molemmat olivat koreat tytöt, molemmat varakkaista kodeista, Johanna oli vain iloisempi, mutta äiti piti enemmän Annista. Ja Santeri olisi puhemiehenä. Se oli vanha sopimus…
* * * * *