Kului vuosia. Mäkelän isäntä oli kuollut. Sillantaustassa olivat asiat huonosti, isäntä joi ja kovin oli talo velkaantunut.
Eräänä kevätpäivänä, kun Kalle palasi metsältä, tapasi hän äitinsä aittaa siivoamassa. Tyynyjä, polstareita ja kirjavia peitteitä oli levitetty aidalle. Kevätaurinko paistoi niihin ja tuuli niitä löyhytteli.
— Syövät jo koitkin kaikki ryyjyni, sanoi emäntä harmistuneena.
Kalle seisahtui hänen eteensä ja naurahti, sillä hän ymmärsi äitinsä.
— Onko se minun syyni!
— On kyllä. Mahtanet jo lähteä tästä naimaan. Eskolassa käy sulhasia yhtämittaa, eilen oli taas käynyt rikkaan talon poika eikä Johanna sinua vuosikausia odota.
— Arvelette siis, että lähtisin Eskolaan, enkä Sillantaustaan taikka
Sarilaan?
— Sillantaustaan! Se on mennyttä. Sieltä et saisi kuin velkoja. Mutta
Eskolassa on varoja ja tyttöä kehutaan toimeliaaksi.
— No vaikka niinkin. Mutta Kukkolan Santeri ei tule käymään ennenkuin syksyllä.
— Saat sinä aina puhemiehiä ilman Santeriakin. — Emäntä nauroi ylenkatseellisesti. — Vai että sinun pitäisi häntä odottaa! Sepä puuttuisi. Silloinhan häätkin jäisivät talveen ja sulan aikanahan ne ovat pidettävät, jotta ihmisten hevoset saa ruokituiksi ulkona. Käskee niille syöttää talven varoja.