Kalle käveli sen päivän mietteissään. Sitte hän lähetti sanan Kukkolan
Santerille. Ja Santeri tuli kiireesti Mäkelään, mytty kainalossaan.
— Joko on emäntä väsynyt? Joko miniä kelpaa! Niin aina, sanoi hän nauraen ja räpäytellen silmäänsä. — Ihan olin riemusta ratketa kun sain sanomanne. Kesken heitin kaikki, vaikka paraikaa olin hieromassa kolmiakin kauppoja. Minne Kalle nyt aikoo? Sarilaanko vai Sillantaustaan?
— Sillantaustaan! nauroi emäntä. — Eikö Santeri tiedä kuinka siellä asiat käyvät! Ei, Eskolaan.
— Niin aina, niin aina. Sanovat tytöllä käyvän kovasti sulhasia, pari talonisäntääkin jo on pyytänyt minua puhemieheksi Eskolaan. Parasta lie että mennään ajoissa.
Komeasti koristettuna, tiukuset kaulalla, punaiset tupsut ohjaksissa oli hevonen, jolla he läksivät. Kallella oli kovaksi tärkätty kaulus ja kiiltävä maniska, Santeri oli pukeutunut juhlalliseen puhemiespukuunsa, päässä oli pappilan maisterin antama hattu. Tiellä sattui heitä vastaan Sillantaustan Anni. Hän oli jokapäiväisissä vaatteissaan ja kantoi koppaa. Kuullessaan rattaiden räminän, vetäysi hän syrjään ja vasta miesten mennessä ohitse, käänsi hän heihin kasvonsa. Ne olivat kalpeat, valkeaihoiset kasvot ja suurin, kärsivin silmin vastasi hän miesten tervehdykseen.
— Kovasti on laihtunut, sanoi hetken kuluttua Santeri. — Ja miten korea se oli vielä vuosi sitte. Niin aina, niin aina.
— Entäs jos olisimmekin menneet Sillantaustaan naimaan! naurahti
Kalle. — Olisi Anni päässyt leipiin taas.
— Mutta Eskolan tytär on niin muhkea morsiameksi. Ja käskisi sitä sinun kaikkia laihoja lihottaa.
He jatkoivat puhettaan. Matka kului hitaasti, sillä kirsi läksi juuri maasta ja tie upotti. Eskolan kujaan melkein pelkäsi hukkuvansa, siinä vajosi hevonen polvia myöten. Kalle jäi kiinnittämään hevosta aitaan ja Santeri astui edellä porstuaan. Piika oli siellä pesemässä puuastioita. Hän saattoi vieraat kammariin ja sulki oven heidän jälkeensä. Istuen kukin tuolillaan ikkunan alla, kuulivat he porstuasta kiireisiä askeleita ja kuiskaavia ääniä. Vihdoin tuli isäntä sisään, kätteli vieraita ja istuutui sängynlaidalle. Puhuttiin ilmasta ja kevään tulosta. Santeri ja isäntä siinä enimmäkseen keskustelivat, Kalle piti velvollisuutenaan olla vaiti. Hän tarkasteli huonetta. Se oli entisellään, olihan hän siellä joskus käynyt, mustuneilla seinillä kuva keisarin kruunauksesta, neitsyt Maarian kuva ja kolmas kuva, joka esitti jotakin kruununperillisparia hääpuvussaan. Uunin suu oli nokinen, ikkunasta näkyi vesinen kesantopelto, jonka pientareita lammaslauma katisteli. Isäntä haukotteli, kyseli välillä Mäkelän kylvöjä ja kyntöjä, vaikeni taas ja sytytti piippuaan, kehoittaen vieraitakin tupakoimaan.
— Mitenkäs emännän terveys sitte on? kysyi hän.