Puhemies tunsi, että hän hyvin oli toimittanut asiansa. Hymyillen hän likeni Johannaa, joka melkein selinpäin kääntyneenä miehiin kiireesti pesi kuppejaan.
— Mitä Johanna nyt miettii?
— Että lienee vain paras että vieraat vievät pois rahansa. Olenpa melkein tarpeekseni katsellut rahoja viime aikoma. Ja kai isällä vielä on varaa elättää minut kotona ja äitikin pitää apunaan.
Kalle ei ymmärtänyt miten noita sanoja oli käsitettävä. Ne sisälsivät häpeällisesti loukkaavan kiellon. Mutta puhemiehen kasvoilla loisti voitonvarmuus, joka täydellisesti saattoi rauhoittaa sulhasmiestä.
— Johannalla on tässä käynyt paljon sulhasia… sanoi isäntä.
— No niin, virkkoi välinpitämättömästi Kalle, — jollei kihlani kelpaa, niin…
— Älä nyt hätäile, tokasi Santeri väliin. — Ainahan morsian tarvitsee ajatusaikaa. Johanna on vain hyvä ja määrää milloin Kalle saa käydä kuulustamassa täällä, niin ehkä hän silloin saa tuoda mukanaan kellon tai silkin morsiamelleen lahjaksi.
Santeri säesti sanojansa mitä ystävällisimmällä äänellä ja hymyllä.
Johanna oli seisahtunut ovelle, hänen kätensä jo lepäsi lukolla.
— En minä noita rahoja ota.
Hänen ylpeytensä ärsytti Kallea. Luuliko hän, ettei tyttöjä muualla löytynytkään! Kalle levitti suunsa nauruun, hypähti istualtaan, pani setelin huolimattomasti taskuunsa ja otti hatun käteensä!