— Käännetään hevoset, Santeri! Lähdetään toiseen taloon.
— Älä nyt hätäile. Ei sitä vielä tiedä miten asiat kääntyvät. — Se oli kuiskaus Kallelle ja sitä seurasi Johannalle veitikkamaisesti lausuttu: — taitaa olla tallessa toisen rahat.
— Vaikka olisi.
Pää kenossa läksi Johanna ulos. Kallekin nousi, kätteli isäntää ja kiitti kahvista, läksi sitte irroittamaan hevostaan. Santeri jäi vielä kammariin. Tehtyään viimeisen yrityksen Johannan suhteen ja isännän kanssa juteltuaan ensisyksyisestä nuotanparsinnasta, hän kahlasi liejuisen pihan poikki rattaille. Tuvan ikkuna oli päitä täynnä katsomassa heidän lähtöään.
Santeri oli hämmästyneenä ja harmissaan. Tuollaista häpeää ei hänelle ammoisiin aikoihin ollut tapahtunut.
— Ilman morsianta emme palaa kotiin, sanoi Kalle.
— Niin aina. Saavat ne tällaiset miehet morsiamia muualtakin, jollei joku suostuisikaan. Olkoon vain ottamatta, mutta en minä sille enään sulhasia toimita ja nähköön silloin kummoisen saa — jos saa ensinkään!
Santerin suuttumus lauhtui jota enemmän hän sai purkaa sisuaan ja jota enemmän hän kävi vakuutetuksi siitä, että Eskolan tytär jäisi vanhaksi piiaksi. Toiseen taloon menisivät, toisen tytön ottaisivat, saisi Johanna pitkän nenän!
— Jos tietäisi ollaanko Sarilassa kotosalla?
— Kumminkin ollaan Sillantaustassa! sanoi Kalle.