Hän käänsi hevosen Sillantaustan kujalle. Siinä lepäsi laaksossa punainen talo, laihot ympärillä olivat vihannat, syreenipensaat upeilla nupuilla ja järven lyyjynkarvaista jäätä paahtoi kevätaurinko. Navetan ovet olivat auki, sieltä kuului laulua. Pahoin olivat aidat rikki ja siellä täällä oli ikkunoita parsittu päreillä. Kukko lauloi, lammas määkäsi, leivoset livertelivät kohotessaan taivasta kohti ja varpuset visersivät katonräystäillä ja risukasoilla.
Kalle seisahdutti hevosen ja kuunteli laulua navetasta. Olikohan se
Anni, joka lauloi?
— Jos menisimme suoraan Annin luo? esitteli Kalle.
Santeri oli myöskin tuntevinaan äänen Annin ääneksi. Miehet nousivat rattailta ja läksivät navettaa kohti, mutta tuskin olivat he ehtineet puolitiehen, kun he jo näkivät naisen, rusukoppa selässä ja vasu kädessä astuvan navetan ovesta. Hän lauloi yhä ja häntä seurasi kintereillä sikolauma, joka vinkui nälissään. Anni se oli. Hän astui niin reippaasti ja kätteli koppiaan voimalla, joka melkein tuntui mahdottomalta hänen hennolle olennolleen. Miehet kohtasivat hänet kaivon kannella, mättämässä ruokaa sikojen kaukaloon. Heidät nähdessään lensi hänen kasvoilleen polttava puna, hämillään hapuili hän helmojaan alas ja kiinnitti nuttunsa nappia. Hän oli haaltuneissa vaatteissa, kyynärpäät olivat paikatut ja hihansuut kuluttamisesta purkaantuneet. Hänen täytyi pyyhkiä kätensä hameensa helmaan ennenkuin saattoi ojentaa sen miehille.
— Mitäs kuuluu? alkoi Santeri.
— Ei mitään liikoja. Aikainen, korea kevät.
— Saanee pian päästää lehmät metsään. Joko on montakin poikinutta?
— Vasta neljä.
— Kaippa kesään ennättävät useammatkin. Taitaa Sillantaustassa tänä kesänä tullakin tarpeelliseksi voit, viilit, sinne jos toimitetaan — pidot.
— Ei ole pidoista tietoa, vastasi Anni alaspainetuin silmin, sekoittaen jauhoja sikojen ruokaan.