— Onhan siellä nuoria, kauniita tyttäriä, eikö niille vietetä läksiäisiä?
Kalle seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli kaivonkantta ja Annia.
Hymyillen seisoi Santeri hänen edessään, käsiänsä liikutellen.
— Ei, vastasi Anni totisesti, yhäkin alaspainetuin silmin.
— Mutta ehkä sentään koreimmalle vietettäisi! jos tulisi oikein pulska sulhanen?
Anni ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan. Hänen rintansa vain kohoeli entistä enemmän. Santeri otti Kallen kädestä setelin.
— Tämä Mäkelän Kalle, jonka kanssa jo kävitte rippikoulunkin yhdessä, se Annia ottaisi leikkitoverikseen Sillantaustan läksiäisiin ja tässä olisivat kihlarahat.
Käsi, joka setelin otti Santerilta, vapisi. Anni hyppäsi alas kaivonkannelta ja nosti Kalleen katseen suurista sinisistä silmistään. Mutta samassa ne vettyivät niin, että hänen piti niitä kuivata huivinsa kulmalla.
— Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään kahville, sai hän sanotuksi ja juoksi sitte edellä talolle.
Kaupat tehtiin ja pian miehet olivat kotimatkalla.
— Olisimme vain suoraan saaneet mennä Sillantaustaan. Toista Anni sittenkin on kuin Johanna, arveli Kalle.