Hänen mielessään liikkui suloinen hyvinvointi. Sillantaustan väet olivat olleet niin ystävälliset, siellä oli hänen kosimistaan pidetty kunniana, Anni oli näyttänyt onnelliselta ja emäntä oli itkien vakuuttanut, että juuri Kallea hän aina oli toivonut vävypojakseen. Isäntä oli huonona sairaana, kai hän pian siitä sammuisi. Sillantausta oli hyvä talo, ostaisi Kalle pois sen siitä hajoamasta huonoon hoitoonsa. Kaunis tukkimetsä oli nousemassa. Järven rannalla löytyi savipohjaisia soita, joista saisi mainioita niittyjä. Panna se talo oikein kuntoon, niin siellä ruokittaisi viisikymmentä lypsävää.
Kauneilla tulevaisuusunelmillaan ja Santerin myötävaikutuksella sai Kalle äitinsäkin rauhoitetuksi, sillä aluksi oli emäntä kovin tyytymätön poikansa naimapuuhiin, Sillantausta kun oli niin velkaantunut. Mutta sitte heittäysi hän koko tarmollaan puuhaamaan noita häitä, joita oikeastaan oli valmistettu jo siitä asti kun Kalle kehdossa makasi.
Vihkimisen tapahduttua Sillantaustassa, istuivat morsian ja sulhanen penkillä syreenipensaiden alla. Anni oli vaaleansinisessä puvussa, ruusuja oli hänen rinnallaan ja kahiseva huntu valui alas hänen hartioilleen. Mäkelän emäntä, joka muiden emäntien seurassa astui heidän ohitsensa, katseli ylpeydellä miniätänsä. Annin äidin silmissä välkkyi tuontuostakin kyynel. Kukkolan Santeri, joka oli toimittanut laulajan virkaa, oli istumassa morsiamen toisella puolella. Suuri musta koira oli pitkällään hänen jalkojensa juuressa.
— Ihanhan tuo on niinkuin sama koira, jota Kalle kerran lapsena oikein pelästyi, sanoi Mäkelän emäntä.
— Se on sen poikanen, vastasi Anni. — Muistatkos Kalle kuinka sinä silloin itkit?
Sillantaustan emäntä vakuutti sen kyllä muistavansa ja sanoi jo silloin ajatelleensa että Kallesta ja Annista pitäisi tulla pari.
— Minähän sen aloitin, sanoi Santeri mahtipontisesti. — Minähän Kallelle ensin kerroin kuka Anni oli. Tuskin teidän kaupoistanne olisi tullut mitään, jollen minä olisi ollut puuhassa. Näette jokainen miten Eskolan tyttären kävi, kun ei ottanut ketä minä toimitin: Sulhanen petti! Niin aina.
— No aikooko Santeri nyt asettua lepoon tämän nuoren pariskunnan luo? arveli joku miehistä. — Niinhän se kerran oli puhe, kun nuotta oli levällään Mäkelän lattialla ja toimititte Kallelle morsiamia.
Santeri vilkasi ympärilleen ja hymähti harmaan partansa alta.
— Niin aina, sanoi hän, — mutta miten kävisikään kaikkien niiden, jotka luottavat siihen että rupean heille puhemieheksi? Jäisivät vanhoiksi piioiksi ja pojiksi. En muista tarkkaan joko ensi Mikonpäivistä käännyn kahdeksallekymmenennelle. Niillä paikoilla se on. Mutta jos Jumala eteenpäinkin terveyttä suo, niin kiertelenmähän vielä muutamia vuosia!