Kevätkaihoja.
Päivä on kirkas, kylminä leviävät lumet, talvi on ylimmillään. Kinosten korkeudesta ei ole mitään sulanut, varpunen kätkee varpaat höyhentensä suojaan, harakka lentää kankeasti ja pyrähtyy aidan seipäälle istumaan pörröiseksi keräksi. Metsä ja järven jää kimmeltävät huurteessaan, aurinko on kirkas ja kylmä, niinkuin se on ollut jo viikkokausia, tulipunaisena kuin kuumimpana kesäsydänpoutana se on laskenut, aamulla noustakseen kalpeana kuin sähkövalon säteet. Kuolleena on metsä, kuolleena järvi, paleltuneena kalliokin ja kuolleena ihmis-sydän pelkästä ikävästä ja kaihosta.
Nukutteko ikiunta puuni ja maani, uneksitko lämpöä sydän, toivotko vielä onnea? Oi raukka älä sitä tee, tuohon puuhun ei ikinä voi avautua silmuja, tuohon metsään ei puhkea kukkaa. Kun leivo palaa ja kinokset sulavat, silloin se sojottaa alastomana, paleltuneena — ja sinäkin olet paleltunut, kuollut kaihoihisi. Sinusta ei voi nousta kukkaa, älä uneksi, anna unelmasikin haihtua hankien harjoille, laskea maille, kylmän auringon mukaan…!
Viikkojen kestäessä olen joka päivä rauhoittanut rintaani, silitellyt kaihoa niinkuin äiti kuumesairaan lapsensa otsalle laskee viileän käden. Ja hetkeksi jo on voinut tuntua siltä kuin sydän olisi väsynyt värisemästä, tuska, kaiho, toivo kuolleet, paleltunut koko elinvoimani. Ja jo minä olen tuntenut olevani koivuna hangessa, lehdettömänä puuna, jonka oksissa tuuli vain soittelee. On ollut niin hyvä olla, niin tyyni, niin kylmä… Ja sitte olen katsellut ulos tovereitani, noita muita puita ja koettanut arvata, mitä ne tuntevat, miten heidän on ollaksensa.
Maailma on jäätähtiä täynnä, puiden runko, oksat kaikki säteilevinä, hohtavina auringossa. Ja lieneepä kiiltävä tähtivyö ympäröimässä minunkin otsaani, niinkuin peittävä jääkalvo. Lumihiutuoita satelee alas hienoina, kepeinä sirpaleina… muutamat putoavat raskaina, pyöreinä kuin pisarat. Ja noita raskaita rupeaa putoamaan yhä taajemmin jota kirkkaammin aurinko loistaa…
Minä karkaan istuimeltani, on ikäänkuin jääkruunu huojuisi hiuksillani, niinkuin kylmän valtakunta sydämmessäni värisisi lämmön tunnetta, toivoa peläten.
Olisivatko nuo vesikarpaloita?
Minun täytyy se tietää ja ulos minä riennän… Voi, vesikarpaloita ovat oksat täynnä ja reikiä on syntynyt lumeen puun juurille, minne niitä on pudonnut. Räystäs tippuu…! Tämä on kevättä…! Aurinko jo lämmittää, voi suloinen aurinko, että sinä sentään et ole oppinut luonnollesi uskottomaksi…! Puuni, maani, tietäkää kevät tulee, aurinko lämmittää!
Kuin hurjana minä mellastelen, aivan kuin lapsi, kun se on pantu polstarien keskelle seisomaan, jossa saa heittäytyä suin päin pehmeyteen, loukkautumatta… Mitä siitä jos pohjatuuli puhaltaa sisään hihoista ja kauluksesta, mitä siitä jos kädet tulevat verenvärisiksi. Minä tahdon että vedet räystäästä valukoot hiuksilleni, minun ei ole kylmä, sillä nyt minä sen tunnen että olen elävä ihminen, kevättä, voimaa lämpöä, täynnä, niin että jos saisin suljetuksi syliini, povelleni kuolleet puut ja maat, niin niistä nousisi nuppuja.
* * * * *