Mutta odotusaikaa kestää. Hanget nousevat, pakkaset eivät vähene, suojaa ilmaa ei kuulu. Talvi ei enään pääse kasvamaan kovemmaksi, mutta ei se myöskään jaksa aleta. Turhaan odottaa pulmusta tulevaksi. Muutosta ei huomaa mihinkään päin, kaikki näyttää seisahtuneen.
Vähitellen rupeaa hankeen ilmestymään epätasaisuuksia, matalia kuoppia, joita tuskin saattaa huomata. Se alenee hiukan kerrassaan eikä enään näytä niin pehmeältä ja keveältä. Pinta rupeaa kiiltämään auringon paisteessa, puun juurille ja kivien vierille syntyy syvennys. Yöt pakastavat, päivät pehmittävät kinosta, mutta tuo käy aivan vähitellen, kunnes äkkiä, odottamatta seinivierelle on ilmestynyt kaistale paljasta maata. Siinä on haaltunutta heinää ja se on painautunut seinään kiinni ikäänkuin suojaa saadakseen. Maan povi on roudassa eikä elon merkkiä näy ja yksinäisenä saarena kinoksien keskellä on paljas kaistale raukka seinivierellä. Mutta toisena aamuna on niitä jo ilmestynyt lisää, pellot tulevat kirjaviksi, mäkimailla on hanki repaleisena. Jo tulee niin valoisa ilta, ettei tarvitse sytyttää tulta, jo tapaa hangelta ensimmäisen hyttysen ja ensimmäisen kärpäsen, jokainen päivä paljastaa uuden, uuden mättään, kurki huutaa jo suolla, leivonen livertelee ilmassa, muurahaiset hyörivät pesällään.
Kevät suhisee etelätuulessa, kevät päilyy vesihelmissä, jotka varisevat alas oksilta metsässä, kevättä huokuu heikko ääni hangessa. Sillä hanki on vielä tien laidassa korkeana istumasijanani, mutta se ei ole kuivaa, hienoa höytyä, hiutuvat ovat sulaneet jäähelmiksi, jotka helisevät, kun niitä heittelee. Ja hangen vierestä pistää esiin puolan varsia ja alla kiertelee kevätpuroja, aukaisten sulkuja ojassa, sieltä rientääkseen suurelle suolle. Yksin hangella istun minä ja metsä kertoo minulle keväistä tarinaansa. On tyynenä mieleni, kaiho poissa, poissa kaikki, joka repii sydäntä… Ja minä kerron nousevalle keväälle satua minäkin, kerron keväästä, joka herää sydämmessäni…
Kauniin unelmani, sen jota ei kukaan tiedä, sen saa ottaa tuuli ja antaa sen väräellä halki metsän, maitten poikki…! Uskotko, metsä, että ymmärrän kevättäsi, uskotko että ymmärrän iloasi? Kai sinä uskot, kun minä sanon, lausun sulle ääneen että… että olen rakastunut…!
* * * * *
Mutta sitte yhtenä iltana pakastaa niin, ettei seuraava päivä jaksa sulattaa jäätä. Silloin seisahtuu kaikki elämä, paljaat mättäät eivät pääse laajenemaan, hanki kannattaa käymisen ja järviä ajetaan. Vapunpäiväaamuna ruikuttaa kurki surkeasti suolta, illempana asettuu tuuli ja lunta lankee hienoina hiutuoina. Sataa koko yön, vasta seuraavana päivänä lakkaa, maa on valkoisenaan, peitossa paljaat mättäät, peitossa kellastunut heinä, ja pakkanen yltyy.
Kävelen metsässäni tutuilla teillä, katselen hävitettyä valtakuntaani, jalkani muodostaa askeleita eheään lumeen, niinkuin syksyllä ensi lumen langettua…
Sydän raukka, että sinäkin unelmoit kevättä, antauduit haaveilemaan…
Hallaa, hallaa sait…!
Sitä kestää niin että saattaa vaipua epätoivoon. Tuuli kieppuu pohjoisen, koillisen ja idän välillä, lunta tulee lisää, jäät vahvistuvat. Se on takatalvea tämä, se tuli jäähdyttämään ennenaikaista kevätriemua.
Vasta kun kuu kääntyy, kääntyy tuulikin ja silloin alkaa kevään tulo uudestaan. Aurinko paahtaa kuumasti, lämmin nuolee lumet, jäät rupeavat näyttämään yhä hatarammilta, kevät ikäänkuin ajaa kiinni myöhästymistään. Metsä rupeaa vivahtamaan epämääräisiin väreihin, puitten nuput ovat jyvän suuruiset, hyttyset jo tanssivat auringon laskussa ja seisoessani koivun juurella, hyväilee illan tuuli yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin poskeani.