Voi, tätä laulua, kunhan en ikinä olisi sitä kuullut!
(Ovi lentää auki ja Laurin pää pistää esiin.)
LAURI (huutaa). Vieraita tulee! (Katoaa ja tuuppaa sitte edellänsä sisään vanhaa Leenaa, jonka selässä on taakka vispilöitä, hosioita, tuohta y.m.s.)
SELMA. Vai Leenakos sieltä tulee! Hyvää iltaa!
LEENA (nauraen). Tuota siunattua poikaa, kun tuo minua vallan tuuliaispäänä. Iltaa, iltaa (puhaltaa käteensä ja ojentaa sen sitte Selmalle). Mitäs nyt taloon kuuluu? (Laskee taakan selästään ja lämmittelee lieden ääressä, tuontuostakin puhaltaen käsiinsä. Jatkaa kimeällä, miltei saarnaäänellä.) Jaa, jaa, tätä kylmyyttä ja tätä vesien paljoutta! Että mitä meinanneekaan Jumala kulta! Kunhan ei vaan lähettäisi katovuotta! Muistan minä siihen aikaan, kun palvelin vallesmannivainajalla, että kanssa yhtenä keväännä piteli näin kauvan kylmiä. Mutta eihän sitä silloin heinäniityillä veneellä soudettu.
(Käy istumaan penkille.)
LAURI (istuutuu hänen viereensä). Uskookos Leena, että minä tässä toissa päivänä sain riihen edestä hauin, elävän hauin.
LEENA. Vai elävän hauin! Jaa, jaa, ei se hyvää tiedä, kun veden kalat ihmisten ilmoille nousevat. Kunhan vaan ei ennustaisi maailman loppua!
LAURI. Totta kai kalat vesien kanssa tulevat, vaikka vedet nousisivat piipusta sisään. Ja kuka sitä tietää, jos tätä jatkuu, vaikka jonakin aamuna tapaisimme kalat valmiina padassamme!
LEENA. Jaa, jaa… Ei taida emäntä olla kotona? Eihän se suinkaan vielä ole Amerikkaan lähtenyt?