SELMA (valmistaa Leenalle kahvia). Eihän toki. Tässä vastikään oli.
LEENA (kuiskaten ja levottomasti silmäellen ympärilleen). Se oli sille rusthollarin Hiltalle myynyt sen paksun silkkinsä, jonka joulun edellä konttiryssältä osti. Ja Hilta, senkin hompsotin, oli paikalla pannut sen päähänsä kirkkoon, vaikka sellainen sade oli… Voi, voi, oikeinkos nyt kahvia! Eihän sitä olisi tarvittu! (Puree sokeripalasesta puolen ja heittää toisen puolen takaisin rasiaan.) Se Selma onkin niin nöyrä ja hyvä tyttö, näin köyhällekin ihmiselle. Toiset käyvät siellä kansanopistossa niin ylpeiksi… Kiitoksia vaan! Kyllä se vanhan sydäntä lämmittääkin. Niin se sanoi vallesmannin rouvavainajakin aina, kun mulle kahvia kantoi, kun rekoolia olin kitkemässä. Jaa, jaa… (kuiskaten ja oveen vilkuen.) Veikös se Tapani nyt tosiaankin kaupunkiin sen korean härkämullikkansa, niinkuin kylällä puhuvat?
LAURI. Vei kun veikin, Leena kulta. Eihän niitä kaikkia käy Amerikkaan kuljettaminen! Hyvä kun pääsevät ihmisetkin.
LEENA. Jaa, jaa… Mutta kyllä niitä nyt meneekin! Jää tyhjäksi koko kylä. Vai vei se sen mullikan, joka kuitenkin oli niin hienopintanen, että…
LAURI. Mennään mekin, Leena. Minä rupean Amerikan kuninkaalle passariksi ja Leena rupeaa sen prinsessoille kamarineitsyeksi.
LEENA (nauraen). Jaa, jaa, jos olisinkin niinkuin silloin kun vallesmannilla palvelin!
SELMA. Joko sinä, Lauri, kävit hevosia ruokkimassa?
LAURI. Ka en, koskas minä olisin ehtinyt. Pitihän minun vieras sisään saattaa.
SELMA. No, mene nyt. Kyllä minä jo seuraa pidän.
LAURI (laulaa, kädet vyötäisillä, ja kieppuu ympäri Leenan edessä).