— Eihän sähkösanomassa muuta ole kuin että Laina ikävöi mammaa. Voi, voi sentään, Jumala antaa välistä niitä lapsia liian tiheään.
Se oli äidin ääni ja heti senjälkeen tuli Maalin:
— Mikäs hätä näillä on. Pastorihan on rikas eikä meidän Lainakaan mennyt hänelle tyhjänä. Mutta kun oikein köyhillekin antaa yhdeksän lasta…
— Kyllähän Jumala tietää mitä tekee. Näin ihmissilmillä katsoen vain on kovin lyhyt aika siitä, kun pikku Elli syntyi.
— Toisilla on sellainen siunaus. Minun sisarentyttäreni kun sai kaksi kertaa perätysten kaksoset… Ja niin köyhää kuin siinäkin perheessä oli — mies sellainen juoppo. Ja entä tämä meidän talonmies! Ruustinna menisi kerran katsomaan. Ihan siellä läkähtyy, kun oven avaa. Tämä lapsi on nyt yhdeksäs. Siunaukseksiko sitten on vai miksi.
Hiljasta tuntui, että hän läkähtyy. Hän ei tahdo kuulla enempää! "Jumala antaa välistä lapsia liian tiheään." Heitä oli heitäkin ollut liian paljon — olikohan hänkin syntynyt liian tiheään? Mitä kauheita ajatuksia nämä olivatkaan! Hän ei enää tahdo kuulla mitään, ei ajatella mitään! Hän painoi kädet ohimojaan vastaan ja tarttui kovalla otteella hiuksiinsa. Ruumiillinen kipu karkotti hetkiseksi ajatuksen. Hän näki esineet huoneessa, sädehtivän maljakon ja valkoisen marmoripään. Silmä kiintyi marmoripäähän. Se oli tänään niin ankara. Se oli Hiljaa vastaan, se ei hyväksynyt hänen ajatuksiaan. Se syytti.
— Sellaista on elämä. Älä niskoittele. Sinun on elettävä se niinkuin kaikkien muiden, ja sitten kuoltava.
Hilja iski katseensa lahjomattomiin kasvoihin ja puolusti itseään:
— Minkä minä sille voin, että se minusta on rumaa ja häpeällistä! Minä en tahdo sellaista avioliittoa — en, en, en!
Hänen teki mieli iskeä nyrkkinsä ankariin kasvoihin. Kyyneleet vaivasivat lähteissään, tulematta esiin. Hän oli ilmisodassa noita kasvoja vastaan, jotka puolustivat elämää ja hän tunsi, että ne voittavat. Hän ei jaksa taistella, hän tietää, että kaikki tämä läkähdyttää hänet.