"Laina ikävöi mammaa. Odotamme. Toivo."
Hän hengitti taas. Siis Laina toki vielä elää. Tai kukaties… Eiväthän ihmiset koskaan sano sähkösanomissa kaikkea. Hän jäi silmänräpäykseksi tuijottamaan ulos liankarvaiseen seinään vastapäätä ja pihamaalle, jonka märän asfaltin poikki talonmies paraikaa astui, väsyneenä ja laahustellen jalkojaan. Hän oli nähtävästi hiukan humalassa. Johonkin keittiön ikkunaan syttyi tuli ja punaiset kupariastiat hyllyllä kiilsivät. Talonmiehen vaimo nousi ylöspäin jostakin kellarista, jonka aukko oli ihan musta. Hän kiikutteli raskaasti muodotonta ruumistaan. Pieni, punainen huivi oli sidottu solmuun leuan alle. Omituinen kaamea tunne tuli Hiljaan. Kaikki mitä hän näki: surullinen, sateen valama pihamaa, väsynyt, sairas mies vaimoineen, yksin keittiön ikkunakin, jonka takana palvelustytön varjo liikkui, tarttui hänen silmäkalvoonsa ja teki pahaatietävän enteen vaikutuksen. Jotakin kauheaa tapahtuu. Siitä ei ole pelastusta eikä ulospääsyä. Täytyy vain odottaa ja antaa sen likenemistään liketä, kunnes se tapahtuu… Tämä, joka nyt on tulossa, on itse elämää, kovaa, vakavaa elämää, jonka ote on raudanluja eikä leikkivä, kuten se, jolla nuori tyttö ja hänen tanssitoverinsa pitelevät toisiaan, kiitäessään yli kiiltävän permannon. Elämä on niinkuin tuo pihamaa, nuo väsyneet ihmiset ovat ihmisen kuva. Vaimo on hakenut punaisen huivin päähänsä, hän on etsinyt punaa ja iloa elämältä. Hänellä on kahdeksan, pian yhdeksän lasta. Kuoleeko hän pian? Kuoleeko Laina?
Silmänräpäykset ovat joskus niin hedelmälliset. Sähkösanoma kädessä eli Hilja itselleen uuden, oudon silmänräpäyksen. Hän heräsi siihen, että äiti tuli eteisen ovelle ja kysyi häneltä, mitä hän teki siellä portaissa.
— Jotakin Lainalta ja Toivolta, sanoi äiti ja hänen kunnolliset arki-ihmisen kasvonsa jännittyivät.
He olivat niin tottuneet siihen, että jos jotakin odottamatonta oli kohtaamassa, niin Lainalta ja Toivolta se tuli. Kaikki ne vuodet, jolloin he olivat olleet naimisissa, se oli ollut sellaista. Viikko sitten oli Laina kirjoittanut äidille kovin alakuloisen kirjeen ja sanonut tuntevansa, ettei enää kestä. Hänellä ei enää ole halua elää. Lapsia hänen käy sääli, varmaan Toivo menee uusiin naimisiin. Äidin pitää pian tulla ottamaan lapset. Ruustinna, käytännöllinen ihminen ja yhdeksän lapsen äiti, oli kirjoittanut vastaan pitkän, rauhoittavan kirjeen: siinä tilassa tulee ihmiselle kaikenlaisia ajatuksia, mutta varmaan käy hyvin, kuten edellisilläkin kerroilla. Ja nyt siitä varmasti tulee poika. Jenny täti on siitä niin vakuutettu, että jo kutoo pientä sinistä villaröijyä. Jahka aika nyt vähän lähenee, tulee äiti.
Tästä kirjeestä oli kulunut viikko, ja nyt tämä sähkösanoma!
Ei ruustinna pahasti pelästynyt, tottunut kun oli Lainan sairastelemiseen. Se hänelle sentään paikalla oli selvänä, että asia on vakava ja että huomispäivänä on lähdettävä, ja hänen ajatuksensa siirtyi heti käytännöllisiin toimiin: mitä vielä on tehtävä kotona ja mitä pitää ottaa mukaan matkalle.
Hiljalle eivät matkavalmistukset antaneet työtä. Äiti oli aina tottunut tekemään kaikki itse. Hän meni antamaan Maalille määräyksiä ja Hilja jäi neuvottomana yksinäisyyteen. Hän kiersi huoneesta huoneeseen ja saneli itselleen, että jos Laina kuolee…! Ei, ei, Jumala ei voi olla niin kova! Lainahan oli niin kaunis, kaikkien ihailema ja tavoittelema, ja niin terve. Naimisiin mentyä sitten tuli paljasta sairautta ja surkeutta. Kuinka Jumala sallii sellaista? Ja nyt on hän itse, Hilja, menemäisillään naimisiin… Ah, ei sitä voi ajatella. Se on niin kauheaa!
Vihdoin kierreltyään tapasi hän itsensä omasta huoneestaan, selkä lämmintä muuria vastaan. Häntä värisytti ja hän iski kuin apua etsien katseensa johonkin esineeseen. Silmä sattui hienoon venetsialaiseen maljakkoon kirjoituspöydällä. Siinä oli kuihtuneita, punaisia ruusuja. Parempaa ankkuria ei hän olisi voinut löytää. Armas oli tuonut kukat, kun ensi kerran tuli heille. Illalla he olivat menneet kihloihin ja seuraavana päivänä, huhtikuun sadekuurojen välillä, auringon paisteessa hän oli tullut. Kolme päivää myöhemmin hän oli tuonut maljakon kukkia varten. Ne olivat Hiljalle kuin reliikki, niihin oli salaperäisesti kätkettynä koko hänen rakkautensa ihme eikä hän sallinut kenenkään muun järjestää pikkuesineitä kirjoituspöydällään, ettei maljakko joutuisi vaaraan. Se oli niin hauras ja herkkä, siroa, vihreähtävää, kultasuonista lasia. Muutenkin oli huone täynnä Armaan lahjoja ja ennen kaikkia muistoja heidän yhdessäolonsa ihanista hetkistä. Pöydän takaa nousi marmorinen Venuksen pää, sohvan yläpuolella riippui suuri "Toteninsel", vastapäisellä seinällä hymyili Mona-Lisa arvoituksellista hymyään ja katosta valui alas lamppu maidonvalkeine lasikoristuksineen. Kaikki muistutti Armasta. Ikkunoista ympäri ahtaan pihan tuli valoa niin, ettei huone ollut pimeä. Sinisillä huonekaluilla ja vuoteella, joka oli kohollaan valkoisia pitsikoristeita, sai valaistus kuutamon kelmeyttä. Venetsialaisen maljakon pintoja vastaan taittuivat säteet kimmellellen.
Äkkiä kiintyi Hiljan korva ääniin ruokasalista.