Hän tuli juoksu jalan ruokasaliin ja tapasi äitinsä istumassa ovensuussa telttatuolilla, jota ei hän muuten milloinkaan käyttänyt kuin kirkossa. Sähkösanoma oli hänen kädessään.
— Mamma on levoton! huusi Hilja, siristäen silmiään valoa vastaan ja aseman vakavuus painui taasen kuin rautainen koura pitelemään hänen hartioitaan.
— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi ruustinna ja nousi, ikäänkuin hänet olisi yllätetty luvattomissa ajatuksissa, tarkastamaan sukkaläjää, jonka oli tuonut pöydän toiseen päähän. Hilja ei saanut kysytyksi enempää ja ajelehti, tietämättä mitä teki, saliin.
Kuolee, kuolee, kuolee! se on varma. Kun äiti ennättää perille, makaa Laina jo valkoisena valkoisessa vuoteessaan. Tuskan hiki pisaroi otsalta ja liimaa otsaan vaalean tukan, joka kerran oli laheinta silkkiä. Ja hänen rinnallaan on ruma, muodoton olento, jota hän hakee hellin, sammuvin silmin.
Kuinka Hilja tunsi vihaavansa tuota rumaa pientä, joka on ruhjonut hänen siskonsa, nuoren, kauniin Lainan!
Samanlainen olet sinä kerran itse ollut! iski hänen mieleensä. Yhtä ruma ja punainen! Ja niin kaunis olet sinä nyt ja iloinen…
Ah minä en enää koskaan tule iloiseksi, minä inhoan itseäni, minä en ole pyytänyt tulla herätetyksi elämään enkä minä sitä niin rakasta, etten minä hetkenä hyvänsä voisi sitä heittää…
Valehtelet, tyttö…! Sinä tahdot vielä nähdä sulhasesi, sinä janoat hänen suudelmaansa, sinä tahdot elää pitkän elämän hänen omanaan. Sinä olet joskus unessa nähnyt, että teilläkin on lapsi, pieni poika, joka kietoo kätensä isän kaulaan ja pyrkii isän polvelle…
Niin, niin, niin! Se on totta. Minä en tiedä mitä minä tahdon, minä en tiedä mitään, minä en ymmärrä mitään!
Ja Hilja tarttui oikealla kädellään vasempaansa, jotta tuntisi kihlasormuksen olevan paikallaan. Hän painoi sitä kovasti ja tuijotti kauan tyhjyyteen.