Maali kantoi kolisten alas matka-arkkuja ullakolta. Äiti käski noutaa kinkkua ja makkaraa ja keittää munia. Hän söi aina matkoilla omia eväitään eikä ravintolasta ottanut kuin lasin maitoa tai kupin kahvia. Maali kulki edestakaisin keittiön ja ruokasalin väliä ja äiti puhui hänelle kovalla äänellä, jotta kuuluisi keittiöön asti. Pyykki oli pestävä ennen joulusiivousta. Sitä oli karttunut kovin paljon. Puukellaria oli tarkoin pidettävä silmällä. Jos naapurin palvelustytöt vielä yrittäisivät avonaisin lampuin käydä ullakolla, niin oli välttämättä ilmoitettava talon isännöitsijälle. Sitten äiti huusi Hiljaa.
— Sinä et moneen viikkoon ole käynyt hovineuvoksella. Mitä se on!
Sinun täytyy oppia ihmistapoja. He ovat Armaan omaisia. Sinun täytyy.
Olisi hyvä, jos kävisit ainakin kerran viikossa.
Hilja tuli nyrpeäksi, muttei sanonut mitään.
Heti sähkösanoman tultua oli ruustinna soittanut Jenny tädille — hänelle piti tehdä tarkka tili pienemmistäkin asioista, saaatikka sitten tällaisesta — ja pian oli hän talossa.
Hän oli ruustinnan kaksoissisar ja rakasti sisartaan ja sisarensa lapsia yli kaiken. Kesät hän aina ennen, rovastin eläessä, oli viettänyt Haapasten pappilassa ja armovuosien mentyä oli ruustinna, pääasiassa hänen tähtensä, muuttanut Helsinkiin. Heidän piti asettua asumaan yhteen, mutta he riitaantuivat jostakin pienestä asiasta juuri ratkaisevalla hetkellä ja katsoivat parhaaksi asua kukin haarallaan. He olivat hyvin toistensa näköiset, molemmilla oli säännölliset, verevät miellyttävät kasvot ja kiiltävä, ruskea tukka. Ennen oli vieraiden ollut vaikea erottaa heitä toisistaan. Nyt oli rouva Haapanen paljon lihavampi kuin Jenny täti. Toisen ulkomuoto vaikutti toimekkaalta, huoltapitävältä ja äidilliseltä. Siinä oli kaikkea mitä elämä jättää. Toinen vaikutti hennolta ja keskentekoiselta ja vaikka hiukset olivat käherretyt ja vaatteet iloisen väriset ja viimeistä muotia, alkoi koko olennossa jo tuntua sitä kulmikkaisuutta, mikä tulee naimattomiin naisiin, jotka eivät koskaan ole tunteneet elämän täysinäisiä iloja ja suruja. Jenny täti ja ruustinna Haapanen riitaantuivat ylen helposti ja aina mitä vähäpätöisimmistä syistä.
— No, alkoi Jenny täti heti eteisessä, — Toivo sähkötti! Laina on
taas huonompi. Sinä lähdet tietysti, Aline. Kyllä minä pidän huolta
Hiljasta… Minä olen hyvin vihainen Toivolle. Onko tämä nyt laitaa.
Saat sanoa Toivolle, etten olisi odottanut häneltä tätä! Hän…
— Hss! sanoi ruustinna. — Mataristo on kotona.
— Oh, ei hän tiedä mistä minä puhun! Sano se vain Toivolle. — Hän on muuten kelpo mies, mutta tässä asiassa — ihan niinkuin kaikki miehet… Missä Hilja on? Hiljaaa! Tule tervehtimään tätiä. No, suutele tätiä. Paremmin… No, tyttöseni, onko Armas kirjoittanut?
Jenny täti taivutti Hiljan pään puoleensa, sillä hän oli paljon lyhyempi Hiljaa, ja suuteli häntä huulille, poskille, niskaan. Ei hän odottanut vastausta kysymykseensä, hän kysyi muuten vain, tottumuksesta.
— Alina, alkoi hän samassa, — mitä tuliaisia sinä aiot viedä lapsille? Minä tahtoisin lähettää Lainalle leivoksia ja viinirypäleitä. Niistä hän pitää. Kun sinä vain saisit rypäleet perille paleltumatta. Kuka tietää kuinka kylmä siellä maalla voi olla. Sitten minulla on Ellille gumminen porsas ja Eeville kukko, joka kiekuu. Oikein somat. Ja vain viisikymmentä penniä kappale. Pikku pojun röijy nyt ei ole valmis, minä lähetän sen postissa. Mutta ne eivät saakaan mennä pesemään sitä tulikuumalla vedellä. Lainalla on aina sellaisia huolimattomia palvelustyttöjä… Hilja lapseni, sinä olet itkenyt. Te salaatte minulta jotakin… Ties vaikka Laina olisi kuollut…!