— Emme tiedä enempää kuin sinäkään, sanoi ruustinna kuivasti.
Jenny täti istui suu auki ja tuijotti vuoroin ruustinnaan, vuoroin Hiljaan. Hiljaa rupesi naurattamaan. Jenny täti nauratti häntä usein vakavina hetkinä, ja pelastuakseen rupesi hän ottamaan esiin kahvikuppeja kaapista.
— Näyttäkää minulle sähkösanoma.
Hän sai sen.
Ruustinna käänteli sukkavarastoaan ja huomasi, että parhaimmat sukat sattuivat olemaan likaisina. Oli ikävä näin lauantai-iltana pyytää Maalia pesemään.
— Minä olen niin vihainen Toivolle, että…! sanoi Jenny täti.
— Ei tässä voi syyttää ketään, sanoi ruustinna. — Kun ihminen menee naimisiin, niin hänen pitää olla valmis vastaanottamaan kaikkea.
— Mutta joka vuosi lapsi! Eihän mikään terveys kestä sellaista. Ja sellainen kukkanen kuin Laina oli. Toivo ei laisinkaan tiedä, minkä aarteen hän Lainassa sai. Hän ei taida tietää, kutka kaikki Lainaa yrittelivät…
— Älä nyt viitsi.
— Mutta niinhän se oli! tulistui Jenny täti ja rummutti pöytään pienellä kädellään, jossa oli kolme sormusta, kaksi timanttikannallista, kolmas sinikivellinen. — Toivon pitää se tietää. Jollet sinä sano sitä hänelle, niin minä kirjoitan.