— Onko teidän parempi olla? kysyi Hilja vihdoin.
— On. Minä olen nyt ihan terve. Näin hyvin en ole voinut moniin aikoihin. Mutta minua ei koskaan olekaan hoidettu.
— Kuoliko äitinne varhain? sanoi Hilja ajattelemattomasti ja huomasi samassa silmänräpäyksessä sanoneensa jotakin, jota ei olisi pitänyt sanoa.
— Ei… mutta… taikka kuolihan hän.
— Älkää kertoko, älkää kertoko! riensi Hilja sekoittamaan äskeisiä sanojaan. — Minä olen niin ajattelematon. Mitä se minuun kuuluu. Antakaa te nyt vuorostanne anteeksi minulle. Huomenna minä käyn tohtorin luona ja kysyn miten meidän on menetteleminen.
Hilja kokosi heidän tyhjät maitolasinsa lautaselle ja läksi viemään niitä ruokasaliin. Hän palasi sanomaan hyvää yötä ja päätti heti jättää sairaan nukkumaan, mutta Mataristo otti hänet vastaan pitkällä kertomuksella.
— Miksen minä sitä kertoisikin. Minä voin jo kertoa teille kaikki. Te olette hyvä, jos kuuntelette. Minun äitini tuli mielipuoleksi. Hän kuristi ensin pienen lapsensa ja sai siitä vankeutta. Hänellä oli vielä silloin viisaitakin hetkiä. Ehkä hän olisi voinut selvitä, jos olisi saanut hyvää hoitoa. Vankilassa tauti vain paheni.
Hilja seisoi kuin naulittuna. Kokonainen kuilu repesi taasen auki hänen eteensä.
— Hänet siirrettiin mielisairaalaan ja siellä hän alkuaikoina raivosi niin, että täytyi pitää pakkopaidassa. Vähitellen hän rauhoittui. Isä kävi jonkin kerran häntä katsomassa, kun ei meiltä ollut kovin pitkä matka. Ei hän tuntenut isää. Kerran tuli kirje, että hän kaipasi omaisia katsomaan. Lääkäri arveli taudissa tapahtuvan käänteen. Minä olin juuri palannut koulusta lomalle ja isä otti minut mukaansa. Se oli niin kesäinen päivä, minä muistan sen aina. Laitokseen vei kaunis tie, koivuja kahden puolen. Me odotimme kauan puhtaassa, valoisassa huoneessa. Vihdoin tuli lääkäri puhuttelemaan isää. Hän oli ystävällinen, valmisti meitä tietämään, että äiti oli jonkin verran muuttunut ja antoi ohjeita miten kohtelisimme häntä. Vähän ajan perästä kuuluikin käytävästä askelia ja äitini astui sisään hoitajattaren kanssa. Lihonut hän oli, en minä muuta muutosta huomannut. Hän ojensi meille kätensä, mutta ei hän meitä tuntenut. Isä toi terveisiä kotoa, työnsi minut esiin ja sanoi: "Eikö se nyt ole kasvanut. Se käy nyt kaupungin koulua. Siitä tulee pappi. Tunnethan sinä sen, se on meidän Matti." Äitini katsoi tiukasti, nähtävästi jokin muisto heräsi. Äkkiä hän raivostui ja hyökkäsi kimppuuni. Minä kaaduin enkä muista mitään. Hän oli aikonut kuristaa minut.
Senjälkeen minä pitkän aikaa sairastin ja minua veti pikkuveljeni kimppuun aivan niinkuin äiti oli käynyt minun kimppuuni. Meitä täytyi varjella jäämästä kahden. Sittemmin oli tauti poissa monta vuotta. Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että minun täytyy kuristaa itseni. Sinäkin yönä, kun te olitte täällä…