Keskellä sitä, että Hilja soimasi itseään äskeisestä lempeydestään ja halveksi itseään ymmärtämisestään ja anteeksiannostaan, kuuli hän lakkaamatta sanat: jos te tietäisitte, kummoinen minun elämäni on ollut, niin te ymmärtäisitte… te ymmärtäisitte…
Ja kuten viisas, harkitseva järki lopullisesti kumoaa ajattelemattomuuden uljaat päätökset, niin Hiljassakin vanhan ihmisen ymmärtämys sammutti nuoren loimun.
Hetken perästä astui hän, kädessä lautasellinen voileipiä, Matariston huoneeseen. Hän oli niin kylmä ja järkevä, ettei hän tuntenut itseään.
— Minä pelkäsin, ettette palaisi, sanoi Mataristo nöyrästi. — Minun onkin niin nälkä.
Hilja katseli kasvoja vuoteessa. Ne olivat syyttömän ihmisen. Hän oli raivonnut syytöntä vastaan, hän tunsi sen selvästi. Mutta kuka sitten oli syyllinen, kuka kylvi kärsimystä maailmaan?
— Eikö Maali ole antanut teille ruokaa? kysyi Hilja tyynesti.
— Ei nyt illalla. Hän on niin suuttuneen näköinen.
Silloin Hilja ajattelemattomasti antoi lupauksen, jota heti katui:
— Minä tuon itse tästäpuoleen teille ruuan, niin tiedän, ettette ole nälässä.
Mataristo nousi istualleen, Hilja asetti lautasen hänen syliinsä peitteelle ja he söivät molemmat. Mielenliikutus oli kuluttanut heitä ja ruumis vaati takaisin osansa. He eivät puhuneet, mutta Matariston katseessa oli taasen nuoren rengin kiitollisuutta ja kunnioitusta kartanonneitiä kohtaan.