Hilja oli noussut. Hän likeni ovea ja huojui liikkuessaan kuin ihminen, joka kantaa ruttoa ruumiissaan ja joka jonkin askeleen päässä kaatuu kuolleena maahan. Hänen myrkytettyyn päähänsä välähti kuin viimeisenä järjen säteenä entisiltä onnellisilta ajoilta muuan tajunta: se, että tuo tuolla on toinen ruttoisa, vielä onnettomampi kuin hän.
— …ettette anna anteeksi, jatkoi Mataristo. — Eihän sellaista voi antaa anteeksi.
Kaksi kuolevaa ihmistä — eivätkö he antaisi toisilleen anteeksi! välähti Hiljan pakahtuvassa päässä ja hän sai kiinni tuolin selustasta.
Oli kuin joku olisi nostanut häntä, viileällä kädellä sitaissut otsaa, kutsunut takaisin tajunnan ja käskenyt hänen puhua.
— Täytyy voida, kaikki täytyy voida antaa anteeksi… Minä vain en ollut ymmärtänyt, että tällaista saattaa tapahtua.
— Jos te tuntisitte minun elämäni, millaisissa oloissa minä olen kasvanut, kiirehti Mataristo sanomaan ennenkuin hän ehti mennä ovesta, — niin te ymmärtäisitte, te ymmärtäisitte.
Sanojen takana tuntui suuri kärsimys. Hilja tajusi sanat sillä oudolla osalla itseään, jonka vastakuluneet hetket olivat kutsuneet esiin kaukaa hänen elämänsä tulevaisuudesta, muutaman kymmenen vuoden takaa. Hän seisoi vanhana ihmisenä, jonka elämä on opettanut kaikki ymmärtämään ja kaikki antamaan anteeksi, ja katsoi toisen ihmisen menneisyyteen, hänen lapsuuteensa ja näki siellä jotakin liikuttavaa ja avutonta, tuskan värinän lapsen suupielissä ennenkuin se rupeaa itkemään. Hänestä kasvoi sillä hetkellä kärsivän äiti. Silmänräpäyksessä, joka jännittyi läpi kokonaisen ihmisiän tuskan, hän kohosi olennoksi, johon ei millään kärsimyksellä enää ole valtaa. Silmänräpäys oli niitä, jolloin ihminen vihitään johonkin tehtävään, niitä, joita ei hän koskaan unohda, jotka eivät koskaan uudistu, mutta jotka hiljaisella palolla värisevät yli koko elämän.
— Riisuutukaa, sanoi hän. — Minä palaan sitten teitä katsomaan.
Samassa hetkessä, jolloin hän astui nuoruudenkotinsa asuinhuoneisiin, palasi hänen nuoruutensa ja suuttumus leimusi roihuna. Häpeä poltti häntä, viha söi häntä. Tämä on toki jo liikaa, tätä ei hänen ole lupa sietää, hän ei enää kysy miten tuon ihmisen käy — tulkoon hulluksi, mutta hänen on poistuminen täältä. Hän saa ansiotansa myöten, jos tulee mielipuoleksi, Hilja ei tunne vähintäkään sääliä!
Mielialat yöstä, jolloin hän oli häntä hoitanut ja kävelyretkestä kumpusivat hänen muistoonsa niinkuin pyreet liejusta, johon on poljettu. Hänen täytyi purra hampaat nyrkkeihinsä, ettei parkaisisi. Hän kaivoi kämmenet silmäkuoppiinsa, jottei näkisi. Ulkonainen kipu ei vienyt polttoa sisäisestä. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut lihaa ja verta ja sitä olisi kierretty rautaisin hohtimin. Niin hän taasen vietti yhden niitä hetkiä, joista me emme tiedä ovatko ne kestäneet tunteja vaiko silmänräpäyksiä. Se oli mahdollinen äskeisen hetken likellä siksi, että se oli aivan vastakkainen. Kohtalokkaat ajankäänteet ovat joskus niin hedelmälliset.